Pikkukissa vietti ensimmäisen vuorokauden uudessa kodissaan kylpyhuoneessa, mutta jo seuraavan päivän iltapäivästä ovet sitten aukenivat. Maailma odotti pikkukissaa! Miku-herra oli terassilla nokosillaan ja Vanharouva lukittautui toiseen huoneeseen. Pieni pääsi tutustumaan taloon kaikessa rauhassa.
Ja kaikki paikathan pitikin sitten koluta. Löytyi uusia huoneita, uusia leluja, huonekaluja kiipeiltäviksi… Lisää hiekkalaatikoitakin, jotka piti testata. Välillä pikkuinen singahti takaisin kylppäriin syömään ja sitten jälleen — ei muuta kuin uudelle kierrokselle.
Myöhemmin toimme Mikun tutustumaan tulokkaaseen. Hieman mietitytti näin nopea eteneminen, mutta kun kiinnostusta oli tuntunut olevan puolin ja toisin, niin…
Ja hyvinhän se lopulta sujui. Molemmat seurailivat toistensa tekemisiä ja kulkivat peräkanaa pitkin taloa. Ja hyvä ruoka auttaa aina: kun saimme heidät yhdessä syömään, oli rauha lopullisesti solmittu.
Kaiken varalta pieni nukkui vielä perjantain ja lauantain välisen yön kylppärissä. Lauantai-aamu toikin sitten yllätyksen: mennessäni Mikun kanssa katsomaan pikkukissaa se ponkaisi nukkumapaikkanaan olleesta kantokassista ja ryntäsi ensimmäiseksi puskemaan Mikua.
”Meidän pojista” on hyvää kyytiä tulossa erottamattomia. Päivänokoset otettiin jo yhdessä. Miku kutsuu pientä koko ajan ”krrr krrr” -tervehdyksillä ja pieni miukuu vastaukseksi.
Vanharouva vielä vähän jurrittaa ja sähähtelee kohdatessa. Vaan onpa hänkin jo pariin kertaan erehtynyt nuolaisemaan pientä.
Eli ihmeen hyvin tämä on alkanut. Odotimme saavamme varsin villin tytön — saimmekin aika hemmon pienen pojan.
Mutta tarkalleen meille oikean karvakaverin!
Ja nimeksi tuli, sattuneista syistä, Fenix.
Kavereiden kesken Feni.