Vasta kaupan parkkipaikan laidalla kotitonttu pysähtyi ja piiloutui osin lumeen hautautuneen penkin alle. ”Missä ihmeessä minä olen”, se mietti ja katseli ympärilleen. ”…m-a-r-k-e-t K-u-p-i-t-t-a-a…”, kotitonttu tavaili hämärässä illassa kauempana näkyvää kaupan kylttiä. ”Kupittaa?”, se innostui. Kivi-Eeli oli sanonut, että pääteasema on Kupittaalla. Kotitonttu oli päässyt Turkuun!
Vaan mihin päin tulisi nyt lähteä…?
Paremman tiedon puuttuessa kotitonttu lähti jokseenkin summamutikassa kävelemään katua. Se näki vasemmalla puolellaan pieniä sieviä mökkejä talviasuisine puutarhoineen ja puikahti alueelle. Ketään ei tullut vastaan, ei ihmisiä ja vielä vähemmän tonttuja. Mökkialue jäi taakse ja kotitonttu jatkoi harhailuaan…
Lopulta se näki edessään näyn jollaista se ei ollut nähnyt aikoihin: lukemattomia vanhoja, harmaita rakennuksia. Näky oli kuin kotitontun lapsuudesta! Jos täällä ei olisi tonttuja, niin sitten ei missään!
”Hu-huu!” kotitonttu koetti huhuilla. ”Onko täällä ketään paikalla?” Ei vastausta. Kotitonttu kulki eteen päin ja näki matkan päässä kullanvärisen rinkelin. Olisiko siellä leipomo? Konttu tunsi yht’äkkiä itsensä nälkäiseksi. Milloin se oli viimeksi syönyt? Junassa muutaman pastillin, mutta sitä ennen…
Kotitonttu kipitti olettamansa leipomon luo. Ovet olivat kiinni, valot pois – talo oli tyhjä. Olisikin ollut liian hyvää tuuria…
Samassa joku koputti kotitontun olkapäälle. ”Kuka sää olet? Et kai ol pahois aikeis tullut täsä ny?” Kotitonttu kääntyi ja näki edessään kumaraisen ja yhtä harmaan tontun kuin mitä ympäröivät rakennukset olivat. ”E-en…” kotitonttu sopersi hämmentyneenä. ”Mitä sää täält Luastarinmäelt sitten etsit?” vieras tonttu kyseli. ”Itse asiassa”, kotitonttu selitti. ”Etsin linnantonttua.”
Kotitonttu kertoi koko tarinan. Jälleen kerran. Vieras tonttu kuunteli tarkkaan, kallisteli päätään, haroi harmaata partaansa. Kotitontun kerrottua kaiken se otti rusehtavan harmaan myssynsä päästään, pyyhkäisi puolikaljua päätään, laittoi myssyn takaisin päähänsä ja mietti vielä hetkisen. ”Vai et sellaist”, vieras tonttu aprikoi, heilautti sitten kämmentään, ”Tule mukkan! Mää olen muuten Paavo”, tonttu sanoi ja lähti reippaasti pitkin askelin mäkeä ylös. Kotitonttu seurasi juoksujalkaa. Matka kulki oikeaan ja vasempaan ja kotitonttu oli jo täysin pyörällä päästään, eikä tiennyt, missä oli.
Äkkiä Paavo pysähtyi, kääntyi läheisen talon kivijalan luo ja koputti kolmesti. Kivijalassa oleva luukku avautui ja tontut puikahtivat sisälle. Kesti hetken ennen kuin kotitontun silmät tottuivat taas valoon. Tupa oli täynnä tonttuja. Paavo esitteli: ”Tämä pörröpää täsä on Matti. Mihin sun veljes on menny, Matti? Tuol o Manu, ajatuksissas taas, kuten tavallist! Se o Mikael, mut kumminki tualt kirkolt…”
Esittely jatkui ja jatkui. Yhtäkkiä kotitonttu tajusi, että hän istuikin pitkän, herkkuja notkuvan pitopöydän ääressä. Kuin huomaamatta kylän tonttuväki oli kattanut pöydälle astiat ja ruuat – nyt syötäisiin harvinaisen vieraan kunniaksi pitkään ja hartaasti.
”Nyt totanoi syärään. Otahan siitä aladoopia kyrsälle! Huamenna vien sinut linnaan.”
Ja kotitonttu otti: keitettyä haukea, silakkarullia, ahvenmuhennosta, holomuussia, maksa-, palvi-, laukka-, rusina-, peruna- ja ryynimakkaroita, kyrsää ja varilimppua… Ja pastanttipuuroa ja väskynäkräämiä vielä päälle. Parrat pärisivät ja nauru raikui tonttujen syödessä ja kertoillessa kotitontulle tarinoita Luostarinmäestä ja etenkin kaupungin suuresta palosta. Ilmeisesti alueen pelastuminen palolta oli ollut yksinomaan sen valppaiden tonttujen nokkeluuden ja ahkeruuden ansiota. No, kukapa ei kotinsa puolesta tekisi voitavaansa.
Ilta eteni rattoisasti. Vähitellen tonttu toisensa jälkeen kellahti penkiltä lattian peittona oleville oljille.
Lopulta tuvan täytti kylläisten ja tyytyväisten tonttujen tasainen tuhina ja kuorsaus.