Olipa kiireinen viikko… Ei oikein ollut aikaa miettiä blogi-aiheitakaan. Aika on kulunut töissä – ollut silläkin rintamalla melko haipakkaa – ja kotihommatkin ovat vaatineet oman siivunsa päiväjärjestyksestä. Ja mihin kaikkeen nämä päivät ovatkaan tässä huvenneet!? Nyt ollaan jo sunnuntaissa…
Viikon päätteeksi tuli töissä puhetta ajankäytöstä ja jostain syystä keskustelukumppanilla tuntui olevan käsitys, että minä jopa hallitsisin ajankäyttöäni. Jollain lailla. Hän oli varmaan vilkaissut kalenteriani, joka nyt sattuu olemaan varsin omituinen värikoodeineen (koska ihminen on luotu leikkimään…). No, tuollainen ”koodailu” tai asioiden ja tehtävien luokittelu ja ryhmittely on ehkä minulla tapana, MUTTA: se nyt ei millään lailla takaa sitä, että hallitsisin ajankäyttöäni.
Voipi olla, että aika kuluu ajankäytön suunnitteluun ja edelleen on yhtä kiire niiden varsinaisten töiden kanssa!?
Toisaalta, sanotaanhan sitä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten…
Joka tapauksessa, nyt pitäisi siirtää ”paperille” se, miten minä hallitsen aikaani ja tehdä siitä jonkinlainen esitys jatkokeskustelujen pohjaksi.
Että herramunjee sentään… Ennemminkin voisin kertoa, miten pokkana bluffataan musta valkoiseksi ja kaaos näennäiseksi järjestykseksi.
Millä ajalla minä…? Ääh… Kaipa se aika täytyy jostain tähän repiä…
Vaan… Onko aikaa ylipäätään mahdollista hallita?
Ja mitä se on tämä ”aika”?
Taitaa olla turhaa lähteä etsimään vastausta ”kuukkelin” puolelta. Sanalle ”aika” löytyy Googlesta kymmeniä miljoonia hakutuloksia. Engelsmannin termille ”time” hakutuloksia kertyy jo muutaman miljardin verran… Ei taitaisi aika riittää niiden kaikkien läpikäyntiin.
Tuosta päätellen aika taitaa olla aika… ööh… varsin merkittävä asia… No, vaikeaahan sitä olisi ajatella tätä elämää ilman, että olisi aikaa. Jos ei nimittäin ole aikaa, niin eikös se tarkoita sitten sitä, että pahimmillaan päivät ovat luetut? Jos nyt siis viedään tämä fundeeraus sinne kiireen tuolle puolen… Yli ajan ja paikan rajan…
No jaa… Aika aikansa kutakin: turha lähteä pidemmälle tätä aikaperspektiiviä viemään. Sanonpahan vain, että tuosta vinkkelistä vanheneminen on erittäinkin iloinen asia!
Jostain luin, että luonnonkansoilla aikakäsitys rajautuu pitkälti kulloinkin elettävään hetkeen: ei ole muuta kuin nykyisyys, sillä jokainen hetki on oma kokonaisuutensa. Omalla tavallaan tuo on jopa rauhoittava ajatus: kuuletko oman hengityksesi, mikä lintu laulaa taustalla, miltä tuulenvire todella tuntuu hiuksissa… Ole nyt, sillä olet vain nyt.
Erään tutkimuksen mukaan 80 % ajatuksistamme pyörii menneisyydessä, 12 % tulevaisuudessa ja vain kahdeksan prosenttia tässä hetkessä. Menneisyydelle ei kuitenkaan mitään enää voi – se täytyy vain hyväksyä, ottaa siitä se oppi, minkä ottaa voi ja jättää se taakse. Tulevaisuus… No, elämä on arvaamatonta, eikä huomista voi pitää taattuna. Ei edes seuraavaa hetkeä. Tuohon nähden läsnäolomme tässä hetkessä – ainoassa, joka meillä oikeasti on – on varsin surkealla tolalla…
Carpe diem…
Luonnonkansoilla voisi hyvinkin olla opetettavaa meille fiksuille ”sivistyskansoille”…
Vuosisatojen saatossa ihmisten aikakäsitys kehittyi ja varhaisissa korkeakulttuureissa uskottiin, että aika kiertää kehää. Eli ei mitään uutta auringon alla: tapahtumat toistuvat pitkissä, tuhansien vuosien aikasykleissä, joiden lopussa on katastrofi. Lohduttavaa tämäkin: ajan palaaminen alkuun antaa ihmiskunnalle aina uuden mahdollisuuden! Tosin tuo katastrofiongelma pitää varmaan ratkaista ensin jollain lailla…
Nykyinen länsimainen aikakäsitys on lineaarinen. Sen mukaan ajalla on alku ja mahdollisesti myös loppu. Maailma syntyi aikoinaan ja jossain vaiheessa se myös palaa alkupisteeseensä ja loppuu. Ehkä muutaman miljardin vuoden kuluttua. Eli on tässä vielä runsaasti aikaa olla ja elellä… Kai? Miten kaukana tässä jo ollaan lähtöpisteestä?
Mutta onko ollut aikaa ennen alkua ja mitä on maailman ja ajan loputtua? Ajattomuus?
Ei taida ratketa tuo ajan ongelma tässä ja nyt! Jotkut ovat kuluttaneet tuohon pohdintaan kaiken aikansa, koko elämänsä, eikä lopullista vastausta ole löytynyt.
Ehkä tässä täytyy koettaa vain keskittyä tähän omaan pikku elämään ja koettaa jollain lailla pitää sen langat hyppysissään? Pyrkiä pysymään aikatauluissa sen mukaan kuin tarpeellista. Ja, kun aikatauluttamiselle ei ole tarvetta, niin ollaan sitten kuin ne kuuluisat Ellun kanat – ja nautitaan hetkestä.
Laitetaan tähän loppuun vielä yhdysvaltalaisen runoilijan Henry van Dyken (1852–1933) mietelmä ajasta – varsin osuvasti todettu!
”Aika on liian hidas heille jotka odottavat, liian nopea heille jotka pelkäävät, liian pitkä heille jotka surevat ja liian lyhyt heille jotka iloitsevat. Mutta heille, jotka rakastavat, aika on ikuinen.”