Kunnallisvaalit 2021 alkavat olla kohta oven takana. Ennakkoäänestys on päättymässä ja varsinaiseen vaalipäiväänkään ei ole kuin vajaa viikko. Ehdokas pitäisi vielä löytää ja siinä onkin tänä vuonna tekemistä enemmän kuin aikoihin.
Oman kuntani ehdokasasettelu näyttää menevän näissä vaaleissa aika lailla uusiksi. Muutama kaikennähnyt/-kokenut (uriinsa rutinoitunut?) konkari siellä näemmä hakee jatkopestiä, mutta muutoin listat tuntuvat täyttyvän uusista ja innokkaista – kenties vähän kokemattomistakin – kunnallispolitiikko-wannabeläisistä. Vanhuus ja viisaus vai nuoruus ja innokkuus – kas siinä pulma…
Ehkä tässä ei nyt näiden ehdokaspohdintojen kanssa olla kuitenkaan niin syvällä ihmiselämän eksistentiaalisten peruskysymysten pohdinnassa – uusia vaaleja tulee kyllä – mutta toki kaikki keinot on otettava silti käyttöön…
…joten tuli tuon ehdokasprobleeman ratkaisemiseksi jo yhtä vaalikonettakin kokeiltua. Ja mettään meni! Sen pohjalta ei voi kyllä sanoa muuta kuin ”oi aikoja, oi tapoja”. Koetin nimittäin kaiken kunniani ja omantuntoni kautta vastailla kysymyksiin, kuten itse tietojeni ja etenkin tietämättömyyteni pohjalta ajattelen – lopputulema löi täysin ällikällä. Osumia iloisten hymynaampjen kera tuli käytännössä jokaisesta puolueesta, puoluekentän laidasta laitaan…
Mitäpä helskuttia?
Jos myönteisesti halutaan ajatella, niin jospa tämä ennakoi sitä, että ehdokkaina on tällä kertaa itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä asiat asioina, faktapohjaisesti ja ilman turhaa poliittista jargonia ja ovat siksi kykeneviä kenties hedelmälliseenkin yhteistyöhön yli puoluerajojen kunnan ja kuntalaisten parhaaksi?
Toivottavasti näin, sillä tähänastiset juorut ja lehtikirjoittelut tuolta kuntapolitiikan huipulta eivät kovin korkealle ole odotuksia tässä vuosien saatossa nostaneet… Sisäinen skeptikko puolestaan pistää epäilemään, että mietitäänkö asioita vain vaalikonetta ajatellen ja mahdollisimman monen osuman toivossa. Jos ”arpa” sitten sattuukin kohdalle ja sitä myöten poliittinen nakki nasakasti napsahtaa, kuoriutuu sieltä sitten se piinkova puoluepoliitikko, joka ei naapuripuolueen kollegalle armoa anna, eikä siimaa käsiteltävissä asioissa senkään vertaa…
Toivottavasti ei sentään. Kyllä kunnallisasioiden hoidossa pitää pystyä puoluerajat ylittävään yhteistyöhön ja näkemään ne yhteiset edut ja tavoitteet kuin keinotkin riippumatta siitä, miltä puolen valtuustosalia se oma istuin sattuu löytymään. Asioista voidaan vääntää ja käydä kipakkaakin keskustelua, mutta lopputuleman pitää olla yhteinen päätös. Muistaakseni sanan politiikka etymologia tulee antiikin Kreikasta ja tarkoittaa juurikin ”kansalaisia koskevaa” eli kyse on nimenomaan yhteisten asioiden hoitamisesta.
Mutta kovin hupaisalta tuo vaalikoneen tulos tuntui.
Tieten selityksenä voi olla myös tämä oman nupin sisäinen sekamelska, joka ymmärtämättömyyttään ei taivu ajattelemaan tietyn kaavan mukaisesti, vaan haahuilee joissakin asioissa oikeaan, joissakin vasempaan ja eksyy välillä (kananmunan) kultaiselle keskitielle hoipperehtien siinä sivussa kaikille muillekin sektoreille, tieten tai tietämättään…
Tai sitten suomalainen konsensus on vuosisataisen taipaleensa myötä edennyt niin pitkälle, että puolueet pohjimmiltaan ajattelevat asioista varsin samalla tavalla ja ne voisi käytännössä lakkauttaa… Yksilön merkitys, ajattelu, asiantuntemus, tiedot ja taidot sekä kokemus korostuisivat, eivätkä D’Hondtin menetelmä tai kaikenkarvaiset vaaliliitot pääsisi sotkemaan kansalaisten tahdonilmaisuja.
Ehkä ei sentään. Kaipa sitä jonkinlaiset raamitukset puolueiden avulla vielä tarvitaan – onhan tässä sen verran pitkästä ”perinteestä” jo kyse, että eipä puolueiden lakkauttaminen ihan tuosta vain voisi tapahtua. Ja onhan tuo ihan yleisinhimillistä: samoin ajattelevat pyrkivät väistämättä nippuuntumaan oikeastaan asiassa kuin asiassa. Politiikassa ei vain ole kyse shakista, joogasta, parkourista tai mistään muustakaan yksittäisestä ”harrasteesta”, jota on mukava tehdä yhdessä, vaan asioiden kirjo ja ennen kaikkea niiden heijastevaikutukset ovat aika lailla laajempia. Kompromisseihin on oltava niin kykyä, mutta myös halua.
Vaan alkuperäiseen ongelmaan palatakseni: mistä ehdokas, jota tällainen asiat mieluiten omissa käsissään pitävä, asioihin ja ihmisiin sangen varauksellisesti suhtautuva, epäluuloinen kansalainen uskaltaisi hyvillä mielin äänestää. Jotta ei tule annettua valtuutusta henkilölle, joka samantien saa kunnan kaavoituksen kääntymään päälaelleen siten, että joku aamu herään siihen, että takapihalta löytyy jätteenkäsittelylaitos; tai joka keksii lähteä ajamaan kuntaliitosta Skellefteån kanssa (tiedän, kyseinen kunta ei ole edes Suomessa, mutta on sitä hullumpaakin asiaa edistetty…); tai päättää kuivattaa lähijärven pelikentäksi harrastamalleen kymmenen tikkua laudalla -pelin pelaajille…
Palataanpa siis näihin ”parjaamiini” puolueisiin. Jos puolueiden edustajien kannanottoihin ja lupauksiin ei voi luottaa – kun tuntuvat iloisesti sooloilevan ohi puoluelidensa linjausten tai tekevän vähintäänkin omia linjauksiaan – niin mitäpä nämä itse puolueet sitten lupaavat.
Otetaanpa tarkastelun kohteeksi puolueiden valtakunnalliset vaalisloganit. Eiväthän ne vielä puolueen ohjelmasta sen laajemmin kerro, mutta onpahan pintarääpäisy puolueiden poliittiseen ajatteluun. Sitä silmälläpitäen näitä luulisi rustatun.
Sloganeista yleensä: on ”tutkittu juttu”, että mieleenpainuva ja räväkkä vaalilause tuottaa tulosta enemmän kuin paatoksellinen diiba-daaba. Mutta: huumori on vaikea laji, tunteisiin vetoaminen riskialtista ja pahimmillaan ärsytyskynnystä kutittelevaa; persoonallisuus jää mieleen – hyvässä, mutta pahimmillaan pahassakin. Pitää osata heittäytyä, tehdä sopivan itseironinen, oivaltava ja kuulijan hoksottimiin luottava vaalilause! Voi olla, että oivaltavalla sloganilla menee helmiä sioille, eikä äänestäjä ymmärrä kaikkia hienouksia, mutta antaa palaa! Kun on ehdokkaana, ei olla köyhiä, eikä kipeitä – vain köyhien ja kipeiden asialla.
Mennäänpä asiaan. Puolueita on tieten enemmänkin, mutta otetaan käsittelyyn nykyisessä eduskunnassa edustettuina olevien puolueiden sloganit. Edetään vaikka eduskuntaryhmien voimasuhteiden mukaisessa järjestyksessä:
Suurin eduskuntaryhmä on sosiaalidemokraatit 40:llä paikallaan. Heillä kunnallisvaaliteemana on ”Pidetään huolta kunnasta. Kunta pitää huolta meistä”. Hmmh… Onkohan tässä koetettu tehdä jonkinlaista tribuuttia edesmenneelle Pave Maijaselle vai ratsastaa ajatusyhtymällä hänen ikivihreään kappaleeseensa? Maijasen puoluekannasta tai poliittisista ambitioista en tiedä, mutta kovastihan hänkin piti huolta. Vähän kaikenlaisesta. Itsestä ja kärsivistä. Piti muun muassa antaa almu sille, joka tarvitsee sen elääkseen.
No, sopii sikäli sosiaalidemokratian pirtaan, että tukialmuja jaetaan innolla sinne ja tänne, puutteenalaisille, jos muillekin, mutta kyllä tämä muutoin menee sosiaalidemokraateilla aika vahvasti nostalgian puolelle. Jos kuntasektorilla pysytään, niin niitä ”almuja” on nykyisin aika hankala saada. Toimeentulotukikysymykset(kin) ovat nykyään enemmän Kelan (eli valtion) heiniä ja, jos sieltä tulee kielteinen tukipäätös, niin kunta kyllä varsin lahjakkaasti peesaa Kelaa ja almut jäävät antamatta. Laskelmat kun osoittavat selvästi, että hätää ei voi olla.
Jaa-ah… Olihan Pavella kappaleessaan kaikenlaisia muitakin huolenpidon aiheita, mutta ehkäpä laululla ei ole suoraa yhteyttä puolueen sloganiin. Sovitaan näin. Rauha lahjakkaan muusikon muistolle.
Mutta kaikkinensa… Tottahan tieten toinen puoli – kuntien tehtävät ovat moninaiset ja niillä kiistämättä on iso merkitys ihmisten arjessa – mutta vähän on latteaa meininkiä tuossa sloganissa. Vaan mitä voi odottaa puolueelta, joka ei vuosikymmenten saatossa osaa edes päättää puolueensa nimen oikeakielisyydestä: Suomen sosialidemokraattinen puolue vrt. sosiaalidemokratia… No, sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä ja jokaisella on oikeus sanoa nimensä, kuten haluaa. Näillä on siis mentävä.
Sitten Perussuomalaiset 38:lla edustajallaan… Suomen suurin puolue, jota silti kannattaa vain yksi viidestä tai max neljästä kansalaisesta. Eli 75-80 prosenttia vastustaa…? Että näin. Kaikinpuolinen vähemmistöasema ei kuitenkaan estä perussuomalaisia pitämästä meteliä vaikka enemmistön edestä. Puolueen sloganina on sitä mukaillen varsin raflaavasti ja mahtipontisesti ”Äänestä Suomi takaisin!”.
Ööh… Nyt meni ohi: takaisin, siis mistä? Käsittääkseni rajoja ainakaan ei ole siirrelty sitten vuosien 1944/1947 rauhansopimusten – Porkkalaa ja Hankoniemeä ei nyt lasketa tähän. Perussuomalaisten uhosta huolimatta suomalaisten enemmistön Suomi on edelleen tässä ja nyt. Se ei ole mennyt piirun vertaa minnekään muualle tai muuttunut miksikään muuksi kuin missä tai mitä se nyt on.
Menneisyyteen ei voi palata.
Joten, jos perussuomalaiset ovat äänestysaktiivisuuteen pohjautuvaan aikamatkustukseen pätevät keinot keksineet, niin ei muuta kuin bisnes käyntiin ja perussuomalaisten edustajat voivatkin sitten viitata kintaalla kuntien köyhille kokouspalkkioille. Käy kansanedustajienkin palkat heppoisiksi moisen matkailuvaltin edessä: ”Erikoistarjous: aikamatka maailmaan, jossa ei koronasta tarvitse huolehtia!” Reissulaisia voisi olla jonoiksi asti.
Tai voivathan he itsekin matkustaa siihen aikaan, johon he nyt haikailevat takaisin… Onko se aikakausi sitten talousskandaalien 1980-luku, öljykriisin 1970-luku, sotavuodet tai kieltolain aika vai kenties 1800-luvun suuret nälkävuodet, jolloin epätoivoiset ja nälkäiset kerjäläislaumat lähtivät liikkeelle etsimään apua itselleen ja lapsilleen levittäen mukanaan ties mitä kulkutauteja ja lisäten näin yhteiskunnan epäjärjestystä entisestään… Vai hakkapeliittojen matkaanko tässä haikaillaan? Suurvaltaa takaisin hankkimaan?
Vaan tokkopa sentään tällaista on perussuomalaisten villeimmissäkään ideapajoissa kehitelty. Taitaa olla heidänkin pakko tyytyä elämään tätä hetkeä ja tähdättävä tulevaisuuteen. Osoittautui se sitten lopulta miksi tahansa. Ja tämän sannoopi kaikella ystävyydellä suomalainen, joka geenitutkimuksen perusteella on jokseenkin niin suomalainen kuin suomalainen ikinä olla voi (ja jonka joka ikinen sukuhaara on aikoinaan tullut maahanmuuttajina ihan jostain muualta… Tosin joskus 1200-1300-luvuilla. Kuten meillä kaikilla.) Mutta jos suomalaisten puolesta puolue haluaa toimia, niin raastepöydästä voipi aloitella.
Kansallinen kokoomus – tuttujen kesken ihan vaan kokoomus – 38:lla edustajallaan. ”Sydän on oikealla”. Hmm… Aika harvinaisia nämä situs inversus -tapaukset ovat, useimmiten harmittomia, vaan toisinaan moinen oireyhtymä on jopa huomattankin hankala – tällainen ihminen ei välttämättä selviä elämässään kovin hyvin. Tässä kontekstissa olen hieman huolissani kokoomuksen tavoitteista… Mihinkähän inversus-ryhmään kokoomuslaiset lukeutuvat?
Vitsi vitsinä, en vain malttanut olla vääntelemättä. Tajuan kyllä, mitä kokoomus tässä ajaa takaa, mutta silti tuo slogan on kökkö. Ehkä sillä koetetaan haastaa äänestäjää ajattelemaan kokoomuksen puolesta, mutta väistämättä se vie ajatukset vasemmalle, mikä tuskin on kokoomuslaiten intresseissä… Silti, useimmissa tapauksissa, vasemmallahan se sydän on! Paradoksi ei toimi.
(Ps. Lienevätkö kokoomuslaiset tietoisia, että Janita Vuoriselta on julkaistu täsmälleen samanniminen, erityislapsiperheen arjesta kertova kirja vuonna 2019…)
Keskusta, 31 edustajaa. Keskusta kuulemma ”tekee toiveista totta”. No, nyt alkoi lyyti kirjoittamaan! Jos näin on, niin jäsenhakemus lähtee samantien matkaan: Ensi alkuun toivon sitten vaikka käteistä sen verran, että voisin kuitata asuntolainat; uusi auto olisi myös kiva ja sitten voisi tieten kierrellä vähän mualimaa. Noin niin kuin alkajaisiksi. Katsotaan sen jälkeen, josko hoidettaisiin myös sukulaisten ja ystävien asiat reilaan. Sitten voisi taas hengähtää muutaman etelän reissun verran…
Ääh, leikki leikkinä. Realismiahan se on, että kaikkien toiveita ei voi toteuttaa ja todellisuus, poliittinen arkirealismi, muodostuu enemmän tai vähemmän kompromisseista. Miksi siis luvata mahdottomia!? Toki jokainen vähänkään jalat tämän pallon kamaralla kulkeva ymmärtää, ei kaikkia lupauksia ole edes tarkoitettu pidettäviksi, eikä vaaliretoriikkaan liittyviä varsinkaan. Toisaalta… No, kepu pettää aina, niinhän sitä sanotaan. No, varmasti siellä ihan vakavissaan ollaan, mutta puolue keikkuessaan oikean ja vasemman välimaastossa ei taida oikein koskaan löytää paikkaansa ja sortuu lupaamaan äänestäjille vaikka kuun taivaalta pitääkseen nenänsä pinnan yläpuolella. Ei ole helppoa heillä, vaan säälipisteitä ei taida olla jaossa.
Vihreät 20:llä edustajalla… Ymmärsin heidän sivustoltaan, että puolueen iskulause näihin vaaleihin on ”Huomenna Suomi on vihreä”. Jaa? Olen ollut ymmärtävinäni, että puolueen väriskaala olisi aika lailla monenkirjavampi. Onko tässä tehty nyt jonkinlainen paluu juurille, 1970- ja 1980-lukujen Könkkölä-Komsi-luontoaktivismin linjoille ja nostettu luontoarvot ensisijaisiksi? Tulemmeko kenties näkemään ehdokkaita tai sittemmin valtuutettuja köyttäytyneinä valtuustosalien pöytiin tai muihin käsittelynkohteina oleviin kuntakohteisiin? Olisihan se uusi tapa tehdä politiikkaa…
No, löytyihän niitä laajempiakin linjauksia, kun kuntavaaliohjelmaa silmäili, mutta yleisesti ottaen aika samantyyppisiä asioita vihreät nostavat esille kuin mikä tahansa puolue. Luonto ja ilmastonmuutos ovat heillä tieten korostuneemmassa asemassa, mutta muutoin puolue kantaa huolta kuntien palvelurakenteesta, asumisen hinnasta, liikenteen kehityksestä kestävään suuntaan, koulutuksesta, tasa-arvokysymyksistä, kulttuurista, hyvinvoinnista, terveydestä… No, mikä puolue ei näistä huolehtisi? Ei tällä muista erotuta.
Syvä huokaus…
Vasemmistoliitolla puolestaan on 16 edustajaa ja värikäs historia. Siinäkös se sitten olikin? Koetin etsiä puolueen nettisivuilta sen kunnallisvaalislogania, mutta hyvällä tahdollakaan en sellaista ”kaiken kokoavaa” löytänyt. Käynti optikolla voisi tieten auttaa (aika pitäisi varata muutenkin), mutta joitakin teemoittain kirjattuja ”otsikoita” oli siellä kirjattuna: ”Pienten puolella”, ”Reilu ilmastosiirtymä” ja ”Oikeus hyvinvointiin”. Hmmh…
Kovin syvälle en lähtenyt penkomaan näiden otsikoiden sisältöjä – kuten en ole tehnyt muidenkaan puolueiden kunnallisvaaliohjelmien kohdalla – mutta yleissilmäily riitti luomaan käsityksen varsin pitkälle menevästä synergiasta muiden puolueiden kanssa. Aitoa vasemmistolaisuutta henkivät oikeastaan vain julkista sektoria ja suurituloisten verotusta korostavat sanamuodot. Aurinko nousee ja aurinko laskee ja vasemmistoliitto vaatii oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja vapautta maailmaan. No niin. Ehkä hyvä niin. Kyllä se siitä.
Ruotsalaisen Kansanpuolueen (10 edustajaa) iskulause kunnallisvaaleissa on ”Nära dig” eli ”Lähellä sinua”. Ensimmäisenä netissä pomppasi kylläkin vastaan tuo suomenkielinen muoto… Eikös puolueen pitänyt olla ensisijaisesti suomenruotsalainen, ruotsinkielisten etua ajava…?
Hieman tuo slogan häiritsee myös tuolla ilmoituksellaan: lähellä minua… Lähellä siis tätä umpisuomalaista, ummikkosuomalaista, umpisuomalaisella paikkakunnalla asuvaa ja elämäntavaltaankin varsin umpisuomalaista mökineläjää? Ei tästä nyt millään taida kovin läheistä yhteyttä löytyä. Ei fyysisen etäisyyden puolesta, eikä oikein henkiselläkään tasolla. Kulttuurit eivät kohtaa, vaikka kaikki kunnia kumapaisellekin.
Taitaa tässä olla nyt enemmänkin kyse siitä, että puolue haluaisi olla lähellä minua, potentiaalista äänestäjää. Sanonta ”sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto” vääntyy vaaliaikaan väistämättä muotoon sitä äänestäjää lipais… liki, jolla potentiaalinen ääni annettavana. Kovin tiivis lähentyminen ei kuitenkaan oikein sovi tähän suomalaisjurriseen mielenlaatuun, joka mieluiten vaikka myöhästyy tapaamisesta kuin menee rappukäytävään, koska naapuri on siellä… (Kiitos, Karoliina Korhonen & Matti, kuvaavasta esimerkistä.) Hieman kyseenalainen iskulause muutenkin näin korona-aikaa ajatellen.
Kristillisdemokraattinen puolue (viisi edustajaa)… ”Koko maa mukana”. Miksi koko maa? Nythän on kyse kunnallisvaaleista? Mitä utsjokelaisilla on sanottavaa Helsingin asioihin? Tai närpesläisillä sanansijaa Kiteellä? No, voihan tuon ymmärtää siltä kannalta, että kaikki otetaan mukaan, ketään ei jätetä ja niin edelleen… Silti tuntuu minusta hieman ylimalkaiselta. Eduskuntavaaleihin moinen iskulause voisi sopiakin, mutta kuntavaaleissa tämä tuntuu vähän löysältä ja kaukaa haetulta.
Kristillisdemokraateista on muutoinkin vaikea repiä mitään huumoria. Vaaliohjelmassaan he lupaavat vähän kaikille kaikkea, yhdeksän hyvää ja etenkin kymmenen käskyä. Ja siinä kai se suurin mutta onkin: kuntapolitiikassa on kuitenkin kyse asioista, joiden ratkaisut lähtevät sangen maalliselta tasolta. Puolue korostaa varsin tiukasti kristillisiä arvoja, mikä luo kyllä nykyiseen yhteiskuntaan nähden jonkinasteisen ristiriidan. Evankelisluterilaisen kirkon jäsenyys on tieten vielä 68,6 %:lla suomalaisista (vuoden 2020 alussa), mutta – luulenpa – että suuri ellei jopa suurin osa heistä on ns. tapauskovaisia. Tästä kielii sekin, että kirkon jäsenmäärä vähenee kymmenillä tuhansilla vuosittain. Yhä suurempaa osaa väestöstä määrittävät siis muut arvot ja eettiset periaatteet. No, tämä tästä – en lähde itseäni ylentämään mielipiteilläni. Eiköhän maailmaan mielipiteitä mahdu ja sopu anna sijaa kaikille Luojan tai evoluution luomille.
Liike Nyt – yksi edustaja, Hjallis Harkimo. Tämä ryhmä on sen verran tuore, että siitä on vaikea sanoa oikein mitään. Vielä. Puolueen kuntavaalisivuilta en löytänyt varsinaista slogania, ellei puolueen itsensä nimeä sellaiseksi haluta tulkita. Moderneimmaksi puolueeksi he itseään myös tituleeraavat… Puolueen teesit pintapuolisesti silmäiltynä kuulostavat sinänsä aika tutuilta ja ennenkuulluilta. Liike nyt? Ajatus menee väistämättä siihen, että mikäpä on sitten ollut liike eilen? Tai mitä tulee olemaan liike huomenna? Nähtäväksi jää, kantaako liike tulevaisuuteen ylipäätään? Ehdokkaita näyttää kyllä olevan jo useammassakin kunnassa, joten ilmeisesti tässä ihan tosissaan liikkeellä koetetaan olla. Tavoitteena on esitellä uusi tapa tehdä asioita suomalaisessa politiikassa. No, jostainhan sitä on aloitettava – ennenkin on pyöriä keksitty uudelleen…
Ja viimeisenä on ryhmä Ano Turtiainen, edustajanaan Ano Turtiainen. Hänhän nyt ei ole mikään puolue, vain varsin itsellinen kansanedustaja, josta irtoaa ääntä ja mielipiteitä useammankin edustajan edestä. Otankohan tässä nyt kuinkakin suuren henkilökohtaisen riskin, jos totean myös teidän puolesta, ketkä olette jo äänenne antaneet, että voimme vain laittaa käsiä ristiin ja toivoa luontaisen ymmärryksen olevan niin vahvaa tuota suoranaista ”myrkynkylvämistä” vastaan, että se nostaa ståhlbergiläiset arvot jälleen sille paikalle, jolle ne ansaitsevat tulla nostetuiksi.
Mutta summa summarum – vaalit lähestyvät, etsintä jatkuu. Eiköhän tämä tästä…
Muista äänestää!