No, olihan muuttoa oikeastaan odotettukin, sillä viimeisimmät kuukaudet kotona olivat olleet omaisille jatkuvaa huolta mummin pärjäämisestä. Kotipalveluista vastaavat tahot olivat toki käyneet mummin luona säännöllisesti, kotihoito jopa monta kertaa päivässä, mutta silti vuorokaudessa tutui olevan liikaa yksinäisiä tunteja. Ystävien ja tuttavien piiri oli vuosien saatossa harventunut – ovikello oli enää harvoin soinut mieluisan vieraan tulon merkiksi.
Mummi vaikutti toisinaan hieman apealta ja soitot omaisille mitä ihmeellisimpiin vuorokaudenaikoihin kertoivat omaa tarinaansa turvattomuuden tunteesta, jos kyllä mummin muistin vähittäisestä heikkenemisestäkin.
Omaiset olivat kyllä huomanneet, että mummin muisti ei ollut enää entisensä, mutta he olivat alkuun laittaneet satunnaiset unohtelut ja lipsahdukset enemmän yksinäisyyden ja arjen kaventumisen piikkiin. Toden teolla tilanne oli valjennut, kun mummi oli edellisenä talvena eksynyt vuosikausia kulkemallaan tutulla kauppamatkalla ja hänen oltuaan suorastaan kadoksissa muutaman tunnin ajan. Sen jälkeen oli oveen hankittu hälytin ja mummin ranteeseen turvaranneke. Samalla hellakin oli vaihdettu turvalieteen, mutta silti…
Paluuta entiseen ei ollut. Kotihoito oli toki tehnyt parhaansa mummin avuksi, mutta heillä oli omat aikataulunsa, eivätkä he ehtineet jäädä mummin seuraksi kuin hetkeksi kerrallaan. Lisäksi oli niin paljon, mitä he eivät tehneet: tarvittiin lisäksi siivousapuja, pyykkipalveluita, kauppa-apuja, ateriapalveluita… Mummin oli hyvin vaikea hahmottaa, kuka kulloinkin hänen luonaan oli. Omaiset toivoivat, että muutto palvelukotiin rauhoittaisi mummin elämää: talon hoitajat tulisivat tutuiksi ja jatkuvasti vaihtuvien työntekijöiden tuoma levottomuus ja jopa suoranainen ahdistus jäisi pois.
Toki omaisetkin olivat olleet apuna, minkä pystyivät. He kaikki olivat kuitenkin vuosien saatossa muuttaneet työn ja perheen perässä toisille paikkakunnille, kuka minnekin. Vaarikin oli muuttanut mummin ja vaarin erottua jo toistakymmentä vuotta sitten muualle, eikä häntä tietenkään voinut velvoittaa entisen vaimonsa hoitajaksi tai tukihenkilöksi. Hänellä oli oma elämänsä, uusi perhe.
Kun päätös kaupungin myöntämästä palvelutalopaikasta tuli, oli se omaisille helpotus, vaikka helpotukseen sisältyi aimo annos haikeutta ja suoranaista suruakin. Etenkin, kun mummi itse ei asiaa tuntunut oikein ymmärtävän ja muuttopäivästä muodostui jopa hieman kaoottinen mummin alati kysellessä, minne häntä ollaan viemässä ja tiukasti ilmoittaessa kerta toisensa jälkeen, että eiköhän tästä lähdetä jo kotiin…
Arki palvelutalossa alkoi silti, alun hankaluuksista huolimatta vähitellen asettumaan uomiinsa. Mummin huoneeseen oli tuotu entisestä kodista hänelle tuttuja huonekaluja ja tavaroita ja huoneesta oli saatu oikeastaan aika viihtyisä. Sairaalasänky tieten muistutti siitä, että hoitolaitoksesta oli kyse, kuten myös se, että lattialle ei enää laitettu tuttuja räsymattoja kompastumisvaaran vuoksi. Kuitenkin omaisten valokuvat lipaston päällä, raanu vuoteen vierellä – kuten se oli ollut ennen kotonakin – ja seinällä maalaus lapsuuden kotitalosta… Tuttu kiikkustuoli television ääressä… Huoneessa oli edes pieni häivähdys entisestä elämästä.
Hoitajat puolestaan olivat ymmärtäväisiä ja hyvin kärsivällisiä. He tuntuivat todella välittävän talon asukkaista. Tieten heilläkin oli usein kiire, eikä seurusteluun asukkaiden kanssa jäänyt kovin paljoa aikaa. Talossa oli kuitenkin muita asukkaita ja yhteisten ruokahetkien, kahvitteluiden ja toimintojen myötä mummikin sai juttuseuraa ja tuntui piristyvän. Mummi oli hoitajien kertoman mukaan jopa osallistunut talon lauluhetkeen ja yllättänyt kaikki laulamalla sanasta sanaan ja nuotilleen oikein vanhan Poika varjoisalta kujalta -laulun. Mummi oli aina pitänyt laulamisesta! Lisäksi samassa talossa asui hänen vanha työkaverinsa reilun parinkymmenen vuoden takaa ja naisilla tuntui riittävän juttua.
Kaikki tuntui järjestyvän parhain päin. Mummi oli oloonsa tyytyväinen ja omaisetkin hyvillä mielin. Kunnes…
…tuli postia kaupungilta. Palvelu- ja maksupäätös. ”Teille on myönnetty – – – palveluasuminen – – – Siitä peritään maksuna – – -” Liitteenä oli laskelma, jossa oli eritelty mummin tulot ja häneltä perittävät maksut. Siis mitä tämä tarkoittaa? Omaiset – aivan konkreettisesti – ottivat laskimen käteensä ja alkoivat purkaa heille annettujen papereiden tietoja.
Mummin tulot… No, ne eivät kovin suuret olleet. Hän oli sotienjälkeisten vuosien kasvatti, jonka tärkein tehtävä oli ollut olla kotiäiti. Lapsia oli siunaantunut lyhyellä ajalla neljä, eikä heidän syntymänsä aikoihin, 1960-luvulla, ollut päivähoitoa, äitiyslomista tai vanhempainvapaista ja päivärahoista puhumattakaan. Mummi oli tuolloin jäänyt kotiin hoitamaan lapsia ja puoliso kävi töissä ja toi leivän pöytään. Kun lapset olivat yksi toisensa jälkeen aikuistuneet ja lähteneet omilleen, oli mummi käynyt satunnaisissa töissä, mutta eipä niistä ollut ehtinyt kummoista eläkettä karttua – leijonanosa tulosta tuli kansaneläkkeestä. Takuueläkettä hän ei pienen työeläkkeensä vuoksi kuitenkaan saanut.
Muutama vuosi aiemmin oli kotipalvelun ohjaaja vinkannut omaisille mahdollisuudesta saada mummin avun tarpeen lisääntymisen myötä hoitotukea ja sellainen oli mummille myös haettu ja saatu. Palvelutaloon siirtymisen myötä tuki oli tarkistettu korotetuksi hoitotueksi. Asumistuki mummilla oli ollut jo aiemmin – hän oli sen jo itse vielä terveenä ollessaan hakenut ja lapset olivat olleet viime vuosina apuna sen määräaikaistarkistuksissa. Kuten myös nyt muuton jälkeen, kun oli solmittu uusi vuokrasopimus palveluntuottajan kanssa. Hieman omaisia oli mietityttänyt vuokran suuruus, mutta kun se ei kovin paljoa poikennut entisen asunnon vuokrasta (vaikka asuinpinta-ala puolittuikin…), niin omaiset olivat arvioineet omavastuun pysyvän kohtuullisena.
No, tavallaan se pysyikin. Mikään muu ei sitten pysynytkään… Mitä pidemmälle omaiset laskelmissaan pääsivät, sitä enemmän sydäntä puristi:
Tulot – mummin eläkkeet, hoitotuki ja asumistuki – olivat yhteensä nettona 1303,20 €.
Tuloista oli vähennetty vuokra (540 €/kk) sekä lääkemenoina Kelan lääkeomavastuun vuosiosuus jaettuna 12 kuukaudelle. Eli 49,35 €/kk… Tuloista jäi 760 €, mutta tästä summasta kunta peri puoletaan palvelumaksuna… Mitä!? 85 %!! Kaupunki ilmoitti laskelmissaan, että ruoka sisältyi maksuun ja omaan käyttöön jäisi tietty osuus tuloista. Näillä laskuopeilla mummille olisi ollut jäämässä itselleen 114 € kuukautta kohden, mutta päätöksen mukaan tätä summaa oli kuitenkin asiakasmaksulain perusteella tarkistettu, joten mummille olisi jäämässä 167 € plus tieten se, mitä oli huomioitu lääkevähennyksenä… Eli yhteensä 216 €.
Omaisten mieleen nousi heti kysymys: mitä tuolla rahalla pitäisi sitten maksaa?
Sen verran omaiset olivat joutuneet olosuhteiden pakosta auttelemaan mummiaan talousasioiden hoidossa, että heille oli muodostunut aika hyvä kuva tämän menoista. Pikainen laskutoimitus osoitti maksupäätöksen yhtälön mahdottomuuden:
Mummilla oli varsin monenlaisia lääkkeitä, joihin meni useita kymmeniä euroja kuukaudessa – lääkekatto toki täyttyisi ennemmin tai myöhemmin, mutta alkuvuoden laskut olivat olleet suurimmillaan yli 140 €. Kaikki eivät edes kuuluneet Kela-korvattaviin… Lisäksi mummi joutui vaivojensa vuoksi käymään aika ajoin lääkärillä, eikä häntä missään nimessä voinut laittaa linja-autoon… Kela-taksi vei toki ovelta ovelle ja toi yhtä lailla takaisin – hintaan 25 € suuntaansa. Tosin kaupunkialueella tuli halvemmaksi tilata tavallinen taksi – sillä selvisi alta kympillä suuntaansa.
Muita kuluja? Mummilla oli puhelinliittymä, joka maksoi 24,90 € kuukaudessa. Ei mummi useimmiten enää itse soittanut kenellekään, mutta vastasi kyllä, jos hänelle soitettiin – ja ihme kyllä: vaikka mummin muisti petti monessa asiassa, hän muisti kuitenkin kaikki omaisensa nimeltä. Ja oli aina yhtä ilahtunut, kun hänelle soitettiin. Jutteli, mitä jutteli, muisteli menneitä, kertoi vanhoista ajoista. Olihan mummilla nyt palvelutalossa seuraa, mutta silti hän ikävöi omaisiaan ja lapsenlapsia, mummin mussukoita. Ei, puhelinta ei irtisanottaisi vaikka mikä olisi!
Sitten… Palvelutalosta oli ilmoitettu vuokrasopimuksen laatimisen yhteydessä, että he edellyttävät kotivakuutusta. Kilpailutettu vuosimaksu 25 neliön asunnosta oli 79 € vuotta kohden – eli periaatteessa sellaiset 6,60 € kuukautta kohden pitäisi laittaa varalle. Lisäksi piti itse ostaa henkilökohtaiset hygieniatuotteet ja pesuaineet. Lehtitilauksia ei tieten enää ollut, ei ollut ollut aikoihin ja vaatteitakin oli onneksi aika paljon – vanhoja ehkä, mutta ehjiä ja mukavia. Toivottavasti sellaisina myös pysyvät, vaikka pesulapesu ei ehkä paras vaihtoehto mummin leningeille olisikaan. Häntä ei kuitenkaan mihinkään collegepukuihin saisi suostumaan – mummi oli aina halunnut pukeutua huolitellusti ja naisellisesti. Kenkätilanne oli tieten vähän ongelmallisempi: mummilla oli jaloissa turvotusta sairauden vuoksi ja vanhat kengät puristivat… Varmaan parit, kolmet mukavat sisätossut tarvittaisiin – ja ulkokengät, sikäli kuin ulkoilu olisi mahdollista…
Omaiset miettivät tilannetta. Mummi oli aina ollut tarkka raha-asioidensa kanssa ja vuosien saatossa hän oli saanut jopa säästettyä pienen pesämunan. Viimeiset vuodet kotona olivat kuitenkin verottaneet säästöt varsin vähiin. Asumiseen liittyvien menojen ohella hänen oli tullut maksaa kotipalvelusta, siivoojasta, ateria- ja kauppapalvelusta sekä ostosten kotiinkuljetuksesta… Lisäksi sairauskulut olivat hiljalleen kasvaneet vuosi vuodelta, eikä hoitotuki ollut riittänyt kattamaan kaikkia sairaudesta ja avuntarpeesta koituneita kustannuksia…
Ennen palvelutaloon muuttoa mummilla oli ollut tilillään säästöjä enää vajaat 1500 € ja siitä oli aika iso osa kulunut muutossa: omaiset olivat toki auttaneet pakkaamisessa ja järjestelyissä sekä siivonneet vanhan asunnon, mutta muuttofirma, joka vei kalusteet mummin uudelle asunnolle sekä loput kaatopaikalle ja kierrätykseen, ei ollut ollut ilmainen…
Säästöt olivat huvenneet ja tulisivat hupenemaan jatkossakin ja loppuisivat tätä menoa ennemmin tai myöhemmin…
Mitä sen jälkeen?
Omaiset soittivat kaupungin vanhuspalveluihin ja kertoivat tilanteen. Mummin rahat eivät kohta riitä häneltä perittäviin maksuihin – voiko kaupunki auttaa tässä tilanteessa? No, tällainen talousasiahan ei suoranaisesti vanhuspalveluille kuulunut, mutta asiassa kannattaisi varmaan olla yhteyksissä Kelalle ja hakea sieltä toimeentulotukea. Maksualennusta voitaisiin harkita sitten, jos toimeentulotukipäätös on myönteinen.
Tuumasta toimeen. Sentään jotain valoa tunnelin päässä. Omaiset täyttivät toimeentulotukihakemuksen, laittoivat mukaan tarvittavat selvitykset ja liitteet ja jäivät odottamaan päätöstä.
Käsittely kesti toista viikkoa, mutta sitten tuli postia: hakemus oli hylätty. Mummin ei katsottu olevan toimeentulotuen tarpeessa, koska tukioikeus ei täyttynyt ja lisäksi hänellä oli säästöjä.
Omaiset katsoivat toisiaan. Eli ensin oli käytettävä mummin pienet – vajaan tuhannen euron – säästöt loppuun, minkä jälkeen hän voisi – ehkä – saada myönteisen toimeentulotukipäätöksen, jos tukeen oikeuttavat menot ylittäisivät tulot. Kaikkia menoja ei edes huomioitaisi laskelmissa. Sen jälkeen voisi hakea kunnasta alennusta maksupäätökseen – ja alennusta myönnettäisiin… Sen verran kuin tuloissa on vajetta menoihin nähden?
Mummille ei käytännössä jäisi yhtään enempää itselleen kuin aiemminkaan…?
Ja jos – kun – lääkekatto täyttyy ja lääkekulut pienenevät, ei perusteita alennukseenkaan enää olisi… Mummille jäisi se 167 € kuukaudessa omiin menoihin.
Tämähän oli täysin nollasummapeliä!
Vaikka omaiset pyörittelivät asiaa, he päätyivät yhteen ja samaan lopputulemaan: mummille ei millään laskuopilla tulisi jäämään yhtään enempää omaan käyttöön. Pakolliset menot – vuokra, hoitomaksu, lääkkeet – ehkä saataisiin juuri ja juuri maksettua, mutta mihinkään muuhun ei rahaa käytännössä jäisi. Apteekin itsehoitotuotteet, satunnaiset kampaajalla ja jalkahoitajalla käynnit, vaate- ja jalkineostot, kodin hankinnat, lastenlasten muistamiset (joista mummi oli aina ollut hyvin tarkka), käsityötarvikkeet, pienet herkut ja välipalat omaan jääkaappiin… Pankkikin, mokoma, nosti toistuvasti palvelumaksujaan (ja supisti aukioloaikojaan, eikä enää antanut edes nostaa käteistä konttorista). Kaikesta joutuisi nyt tinkimään.
Onneksi mummi ei sentään tupakoinut… Neulelangoista vierottautuminen onnistuisi luultavasti kivuttomammin…
Hyvä lukija, edesmennyttä Tapio Rautavaaraa siteeraten: ”Tämä tarina on tosi!” No, ei: mummi ja hänen elämänsä on mielikuvituksen tuotetta, vaikka sinänsä varmaan yksi jos toinenkin voi löytää yhtymäkohtia omaan, omaistensa tai tuttaviensa elämään. Mitä tulee asumispalveluista perittäviin maksuihin ja asiaa käsittelevään lakiin ja sen suhteeseen todellisuuteen… No, ihan virallista infoa asiasta löytyy linkistä:
https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2020/20201201
Kannattaa tutustua…
Miltei tekisi mieli kysyä tuolloisilta arvon päättäjiltä, että miten meni, noin niin kuin omasta mielestä!
Eli yhteenvetona ja kärjistetyksi vinkiksi nuoremmillekin kansalaisille tulevaisuutta ajatellen: jos itse aiot tai omaisesi tai ystäväsi aikoo joskus olla vanha ja sairas ja ulkopuolisten – kunnallisten ja/tai yksityisten – palveluiden tarpeessa, niin kannattaa siinä vaiheessa olla hemmetin rikas…