Kotitonttu jähmettyi liikkumattomaksi. Pieni tyttö katseli kotitonttua arvioivasti joka puolelta. ”Äiti, katso, millainen nukke!” hän sanoi ja näytti kotitonttua vieressään seisovalle naiselle. Tämä katsoi kotitonttua ja naurahti sitten tyttärelleen: ”Onkohan se joulutonttu tuo nukke. Onkohan se seuraamassa, ovatko lapset kilttejä?” Tyttö oli selvästi mietteliäs: ”Voidaanko me viedä se kotiin?” Äiti aprikoi: ”Jos se on tipahtanut joltakin ja sitä tullaan vielä etsimään…” ”Voidaanhan me laittaa siitä nettiin ilmoitus ja lähettää se sitten, jos joku kyselee!” Tyttö katsoi vetoavasti äitiinsä.
Äiti oli edelleen mietteliäs ja katseli arvioivasti kotitonttua. Kotitonttu koetti olla niin liikkumaton ja nukkemainen kuin mahdollista. Ja niin nuhruinen ja huonokuntoisen näköinen kuin mahdollista: likaista ja rumaa nukkea äiti tuskin lapsensa käsiin haluaisi. Turha toivo: äiti ilmeisesti arvoi, että ”nukke” oli ollut jo pitkään hakoteillä, eikä sitä luultavasti enää kukaan kaipaisi. ”No, tehdään niin. Otetaan nukke mukaan ja laitetaan siitä sitten someen kyselyitä. Jospa joku sen tunnistaa!”
Tyttö hihkui innosta ja hypähteli äitinsä perässä kohti pysäköintialueella odottavaa henkilöautoa. Kotitonttu oli kauhuissaan! Mihin hän tästä vielä päätyisi? Ja miten hän pääsisi karkuun…
Mies nousi autosta ja suukotti vaimoaan ja tytärtään. ”Menikö matka hyvin? Ovatko mummo ja pappa kunnossa”, hän kyseli ja nosteli matkalaukkuja takakonttiin. ”Juu, hyvin he voivat. Lähettivät terveisiä. Onkos kotona kaikki ok?” Vanhemmat keskustelivat keskenään. Pikkutyttö kiipesi auton takapenkille omaan istuimeensa ja laittoi turvavyön päälle. Kotitontun hän puristi tiukasti syliinsä ja katseli sitä, jos mahdollista, vieläkin tarkemmin. ”Äiti, nukke räpytti silmiään!” hän huudahti. Äiti kuunteli puolikorvalla. ”Jaa, hienoa, onpa kiva nukke!” hän totesi ja jatkoi isän kanssa keskustelua.
Auto kaarsi kohti valtatietä ja suuntasi matkansa lounaaseen… Kilometrit vilistivät ohi yksi toisensa jälkeen. Kotitonttu huomasi silmäkulmastaan kyltin ”Kouvola 10 km” ja toivoi, että auto pysähtyisi siellä. Näin kävikin: auto kaarsi huoltoasemalle ja isä tankkasi autoa. Sitten koko perhe suuntasi huoltoaseman kahvilaan… Tyttö nosti kotitontun syliinsä – livistäminen ei onnistuisi! Vanhemmat ottivat kahvia ja voileivät; pikkutyttö halusi kaakaon ja karjalanpiirakan. Kotitontun kielelle herahti vesi: hän muisti, että oli syönyt viimeksi aamulla…
Tyttö laski piirakkansa hetkeksi pöydälle ja tarttui kaakaomukiin. Vanhemmat keskustelivat edelleen, eivätkä katselleet ympärilleen. Kotitonttu käytti tilaisuuden hyväkseen ja nappasi piirakanlopun sulloen sen nopeasti suuhunsa kokonaan…
”Äiti, minun piirakka on kadonnut! Tonttu söi sen!” Pikkutyttö oli suorastaan säikähtänyt. ”Josko se vain putosi lattialle” äiti kysyi ja kurkisti pöydän alle. Luonnollisestikaan piirakkaa ei löytynyt. ”Tonttu söi sen. Sillä on munavoita parrassa!” tyttö intti edelleen ja näytti ”nukkeaan” äidilleen. Äiti naurahti: ”No, niin siinä kai on sitten käynyt. Tontulla oli varmaan nälkä.”
Pikkutyttöä tilanne ei huvittanut. Tästä keskusteltaisiin vielä. Tyttö rutisti nukkensa kainaloonsa ja juoksi takaisin autolle. Kotitontun toivoma pakomahdollisuus haihtui yhtä nopeasti.
Matka jatkui…