Johan Ludvig Runebergin (5.2.1804-6.5.1877) asema Suomen kulttuurielämässä on paalutettu varsin jykevästi. Tällä maamme kansallisrunoilijaksikin nimetyllä persoonalla on ollut kiistämätön vaikutuksensa suomalaiseen kulttuuriin: on sanottu, että Runeberg loi teoksillaan Suomesta, sen luonnosta ja asukkaista sen ihannekuvan, joka on luonnehtinut tätä maata ja kansaa. Luonnehtiiko edelleen?
Suurmies siis – ja sellainen jo omana aikanaan.
Ja varsin nuuka myös, kuulemma.
No, nuukuus nyt ei tietenkään ole suoranainen synti, mutta hieman yllättävä tämä tieto oli. Ainakin minulle. Olisin voinut kuvitella, että tämä 1800-luvun suomalaisen kulttuuripersoonan, opettajan, toimittajan, papin ja professorin sekä runoilijan elämä olisi ollut jokseenkin… Sanotaan ”runsasta”. Henkisesti rikasta ja ehkä muutoinkin yltäkylläistä, hedonistakin kenties.
Vaan ei, hän oli nuuka ja sillä selvä. Tai sanotaan nätimmin, taloudellinen. Tai tarkka. Anekdoottina on kerrottu, kuinka Runeberg kirjoitti kaikki käsikirjoituksensa aina mahdollisimman pienellä käsialalla ja paperiarkit täyteen laidasta laitaan. Ei se nyt aivan tavatonta tieten ollut: paperi oli tuolloin kallista, joten tokihan sitä tuli säästää. Parempi hyödyntää joka ikinen neliösentti joka ikisestä arkista kuin jättää arkit puolityhjiksi. Sama periaate ei kuitenkaan pätenyt myös kirjailijana toimineen Fredrika-puolison tuotoksissa…
Ruuassakaan ei kuulemma pröystäilty Runebergien taloudessa. Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Runebergin suosikkiruokaa oli kaurapuuro. Eihän se huono valinta ollut ja nykyisinhän se on suorastaan trendiruokaa, mutta… Oliko se Runebergille mieleen siksi, että se oli terveellistä ja maistui hyvältä – vai siksi, että se oli edullista?
No, tavallaan tuon ”nuukailun” ymmärtääkin sitä taustaa vastaan, millaisia olivat olleet Runebergin nuoruus- ja opiskeluvuodet. Nuorena miehenä, opiskelijana, toimeentulon ollessa varsin satunnaisten tulojen varassa elämä oli usein niukkaa ja ruoka vähän sitä tai tätä. Vähäisimmillään Runeberg söi suolakalaa ja tuhkassa paistettuja perunoita. Toisaalta taas, kun Runeberg oli jo työelämässä, karttui perheeseen varsin monta suuta ruokittavaksi… Runebergit saivat kaikkiaan kahdeksan lasta, joista tosin kaksi kuoli aivan pieninä. Edulliset ateriaratkaisut tulivat suuressa perheessä varmasti tarpeeseen.
Runebergia on luonnehdittu myös jokseenkin epäsosiaaliseksi persoonaksi. Jos tuli kutsu johonkin arvokkaaseen juhlaan tai tilaisuuteen, alkoi hän heti miettiä ja keksiä perusteluita sille, miksi hän ei voisi poistua kotoaan. Hän ahdistui ja mieluiten koetti keksiä mitä tahansa syytä välttääkseen ”astumisen julkisuuteen”. Siksi onkin varsin yllättävää ja tuntuisi olevan vastoin hänen luontaista nuukuuttaankin, että hän silti mielellään kutsui vieraita kotiinsa kestittäviksi.
Tarjottiinkohan Runebergin kutsuilla hänen nimikkoleivoksiaan? Johan Ludvigin kerrotaan olleen varsin perso makealle. Porvoolainen kondiittori Lars Astenius oli kehitellyt 1840-luvulla pietarilaisen reseptin pohjalta uuden leivoksen ja jossain vaiheessa nämä löysivät tiensä myös Runebergien kahvipöytään. Resepti on löytynyt myös Fredrika Runebergin reseptikirjasta (joka puolestaan löytyi Runebergien kotimuseon remontin yhteydessä). Liekö Fredrikakin sitten näitä herkkuja puolisolleen leiponut?
Alkuperäinen resepti oli Asteniuksen konditorian, mutta kerrotaan, että Fredrikan oivallus oli jauhaa vanhat, jo kuivahtaneet leivonnaiset murusiksi ja kierrättää ne seuraavaan erään. Näin hän sai lisää makua ja rakennetta leivokseen. Samalla hän osoitti erinomaisen taloudellista ajattelua, joka oli varmasti Johan-puolisollekin mieleen…
Runeberg oli aikansa ja kotikaupunkinsa tunnetuimpia asukkaita ja, kun tieto hänen leivosmieltymyksestään levisi porvoolaisten tietouteen, kasvoi leivoksenkin tunnettuus ja suosio. Sittemmin, kun Runebergin päivästä tuli juhlapäivä, muodostui ”Runebergin leivosten” syöminen yhdeksi sen viettotavoista.
Ja mikäpäs siinä, hyviähän nämä ovat.
Voisikohan sanoa, että runebergintorttu sopii hyvin kuvaamaan myös kansallisrunoilijamme persoonaa: sinänsä varsin vaatimaton ja yksinkertainen – mutta rikasta makua täynnä!
Sopisiko tuo kuvaus määrittämään runebergiläiseen henkeen laajemminkin meitä suomalaisia?
Ja laitetaanpa tähän loppuun vielä alkuperäinen resepti. Fredrika Runebergin Reseptikirja-teoksessa leivoksen ohje on kuulemma seuraavanlainen:
”Tarveaineet: 1 naula voita, 1 naula jauhoja, 1 naula sokeria, 1/4 naula makeita manteleita ja 1/4 karvasmanteleita, 2 kpl munia.
Kalttaamattomat mantelit survotaan, ei kuitenkaan hienoksi. Vaivataan erittäin, erittäin hyvin pöydällä, kaulitaan niinkuin tavallinen torttutaikina, hieman paksummaksi kuin tavallinen torttutaikina.
Pyöreillä pohjattomilla läkkipeltimuoteilla otetaan taikinaa ja paistetaan muoteissa pellillä, ei kovin kuumassa, kunnes ovat vaaleanruskeita, minkä jälkeen muotti painetaan taikinaan ja otetaan palasia siten että raaka kiekko jää alle ja paistettu päälle.
Sen jälkeen paistetulle osalle pannaan raa’asta taikinasta rengas ja kaksoisristi päälle ja vähän hilloa väliin, kaikki muotin sisään. Voidellaan munankeltuaisella ja pannaan uudelleen uuniin.”
Kerrotaan myös Fredrikan lisänneen paistetulle tortulle hilloa (vadelmaa tai omenaa tai mitä kaapissa sattui olemaan) ja, jos torttutaikina tuntui kovin kuivalta, sen saattoi kostuttaa snapsilla tai punssilla (tai sokerivedellä).
Ja sitten vain leipomaan – hyvää Runebergin päivää!
Ja ps. Reseptiin liittyen: yksi naulahan on 0,4535924 kg.