Pienen kissanpennun päivät sujuivat löytöeläintalolla tasaiseen tahtiin samalla vähitellen totutellen ihmisten läheisyyteen.
Samaan aikaan toisaalla oli perhe, joka etsi uutta perheenjäsentä. He laittoivat kyselyitä ja ilmoituksia eri tahoille, että voisivat tarjota kodin pienelle tyttökissanpennulle. Heidän edellinen tyttökissansa oli sairastunut ja kuollut aiemmin keväällä. Samalla perheen kollipojan maailma oli järkkynyt, kun sen elämänmittainen, lähes 14 vuotta rinnalla kulkenut ystävä oli poissa. Kollipoika itki ikäväänsä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen ja stressasi itsensä lopulta sairaaksi. Lääkkeet toivat oman apunsa, mutta ikävää ne eivät voineet poistaa…
Perhe päätti lopulta ottaa riskin ja etsiä pennun kollipojan kaveriksi.
Löytöeläintalolla huomattiin perheen ilmoitus ja otettiin heihin yhteyttä. Heillä ei juuri sillä hetkellä ollut ”valmiita” kodinetsijöitä, mutta oli yksi tuore tapaus; pentu, jonka emo oli jo vieroittanut ja jättänyt yksin pärjäämään. Ikää pennulla oli arviolta 12-14 viikkoa eli se oli aika lailla luovutusikäinen. Ilmeisesti pentu ei kuitenkaan ollut koskaan ollut ihmisten parissa. Hoitajan mukaan se ei sähissyt, eikä kynsinyt, mutta ei myöskään hakeutunut lähelle, vaan ennemminkin oli arka ja piiloutui…
Perhe menetti sydämensä pennulle jo ensimmäisestä valokuvasta lukien… Tapaaminen järjestyi pian ja, vaikka pikkukissa vierastikin ympärilleen kokoontunutta ihmislaumaa, oli perhe entistä vakuuttuneempi siitä, että tämä pieni oli ”heidän tyttönsä”.
Ehkä pikkukissakin vaistosi jollain tasolla, ettei tilanteessa ollut pelättävää. Päästyään takaisin häkkiinsä, se pontevasti marssi ruokakupilleen — jos ruoka maittaa, ei ole mitään hätää.
Vielä nukuttiin kuitenkin yön yli. Kuten asiaan kuuluu. Perheen mieli ei muuttunut ja, kun tarhaltakin näytettiin adoptiolle vihreää valoa, oli asia sinettiä vailla valmis. Pieni kävisi vielä eläinlääkärin pakeilla sirutettavana, rokotettavana, madotettavana ja leikattavana — sen jälkeen matka uuteen kotiin voisi toteutua.
Päiväksi sovittiin torstai 17.9. — muutama päivä enää…
Torstaina päivällä puhelin soi… Löytöeläintarhasta soitettiin. Mitä ihmettä? Eikös kaiken pitänyt olla selvää — onko jotain tapahtunut??! Huoli hiipi mieleen.
Oli. Ja ei ollut. Kaikki oli mennyt periaatteessa hyvin, mutta… ”Tehän halusitte tyttöpennun?” Juuuu…??? ”No, kun lääkäri ei löytänyt leikkauksessa siltä kohtua…” Jotain muuta — pientä, pari kappaletta — sen sijaan oli löytynyt… Eli, vaikka löytöeläintarhalla oli pennun sukupuoli tarkistettu useampaan otteeseen ja lääkärikin oli tehnyt arvionsa, pikkuinen pääsi yllättämään! Tyttö olikin poika, pikkuinen kolli!
Tarhalta oli haluttu varmistaa, josko perhe on vielä kiinnostunut pennusta. No, vanha sanonta päti tässäkin: ei väliä, onko tyttö vai poika, kunhan on terve. Ja sitä pikkuinen hyvinkin oli. Lisäksi se oli jo vallannut perheen ajatukset ja sydämet, eikä ollut puhettakaan, että moisen ”sukupuolenvaihdoksen” vuoksi sitä hylättäisiin.
Niinpä, torstaina illansuussa, pikkukissa saapui kotiin…
Kiva seurata uuden perheenjäsenenne matkaa?….. Jään innolla odottamaan jatkoa. Mukavaa syksyä koko perheelle ???
Hei! Kyllähän vauva — karvainen tai vähemmän karvainen — myllertää arkea aika lailla! Lisää käänteitä on tulossa…? Mukavia syyspäiviä myös teille kaikille!