Olipa kerran kissanpentu.
Tai otetaanpa uudestaan: olipa kerran kissa. Musta narttukissa. Kukaan ei tuntenut sen tarinaa — kukaan kyläläisistä ei tunnistanut sitä kuuluvaksi mihinkään taloon. Se oli villi. Tai villiintynyt. Ehkä sillä oli joskus ollut koti, ehkä ei. Joka tapauksessa, nyt se kuitenkin oli omillaan. Eli metsissä ja ihmisten asujamistojen liepeillä. Pyydysti tai varasti ruokansa, mistä pystyi. Etsi suojaa sateelta ja pakkasilta, jos mahdollista. Jos se sairastui tai loukkaantui… Apua ei ollut saatavilla. Oli vain selviydyttävä. Kukaan ei piitannut — eikä se piitannut kenestäkään. Ei uskaltanut: yksikin väärä valinta olisi voinut vaarantaa sen elämän.
Tänä keväänä kissa ei kuitenkaan ollut yksin. Kyläläiset olivat nähneet, kuinka kissan perässä kulki pieni harmaa varjo.
Kissalla oli pentu.
Kissa oli varmasti hyvä emo ja huolehti pennustaan parhaansa mukaan. Antoi maitoa, pesi ja suojeli. Pentu oli hoikka, mutta vaikutti terveeltä.
Eräänä päivänä kuitenkin eräs kylän asukkaista kuuli pationsa alta surkeaa itkua. Pentu oli yksin. Emoa ei näkynyt missään. Oliko se jo vieroittanut pennun ja jättänyt sen pärjäämään omillaan vai oliko emolle tapahtunut jotain? Kukaan ei tiennyt. Emo ei kuitenkaan tullut enää hakemaan pentuaan.
Onnekseen pentu oli päätynyt ystävällisten ja välittävien ihmisten luo. He hälyttivät paikalle löytöeläintalon ihmiset, jotka onnistuivat pyydystämään pikkuisen, pelosta parkuvan ja vastaan kaikin pienin voimin tappelevan pennun.
Pentu oli kauhuissaan. Se ei kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa. Että matka turvaan oli alkanut ja että loppujen lopuksi kiinnijääminen saattoi olla parasta, mitä sille oli nuoren elämänsä aikana tapahtunut.
Löytöeläintalolla pikkukissa sai ruokaa ja hoitoa. Se sai lämpimän ja turvallisen paikan oleillakseen ja kaksi suurinpiirtein samanikäistä pentua leikkikaverikseen. Pikkuhiljaa arki ja samalla pennun totuttaminen ihmisten läsnäoloon alkoivat asettua uomiinsa.
Se riitti pennulle sillä hetkellä. Tarhan häkki, kiipeilyteline, hiekkalaatikko, lelut ja kaverit sekä säännöllisesti tuleva ruoka ja hoito olivat sen todellisuutta. Sen koko maailma.
Muusta se ei edes tiennyt.
Pikkukissan seikkailu oli kuitenkin vasta alkamassa.