Välillä sitä tuntee itsensä ihan aasiksi… Tulee töppäiltyä. On kiire ja aina ei ehdi ajatella asioita ihan loppuun asti. Tai sitten hajamielisyyksissään tulee tehtyä sutta ja sekundaa. Tai muuten vaan saat tuntea itsesi… No, aasiksi.
Tekevälle sattuu ja harvoinpa tuota nyt kukaan tahallaan sählää. Ehkä se on turha itseään aasiksi haukkua. Toisaalta aasihan on itse asiassa varsin sympaattinen otus – ei ehkä ole mitään syytä pitää sitä haukkumasanana.
Aasihan on kulkenut ihmisen kumppanina jo vuosituhansia… Joissakin maissa se on kaikkein tärkein kotieläin edelleenkin. Aasi on vahva, kestävä, vaatimaton ja vähään tyytyvä, vaikka tarvittaessa (ja etenkin, kun ei tarvitsisi) temperamenttiakin löytyy joltiseenkin jääräpäisyyteen asti. Aasit ovat hyvämuistisia ja oppivaisia. Kerrotaan myös, että ne osaavat muun muassa varoittaa vaikka maanjäristyksistä.
Luotettava kumppani kaiken kaikkiaan!
Voisiko aasissa olla jopa aihetta hienoiseen aasinhännän nostoon? (Ja tuo ei sitten ollut minkäänlainen epäluottamuslause perinteisesti häntiään nostelevia kissoja kohtaan – talouden karvakuonojen on ihan turha mulkoilla viiksikarvojensa takaa!)
Itse asiassa, sattuipa sopivasti: tänään vietetään aasin päivää!
Aikoinaan keskiajalla tammikuun 14. päivänä vietettiin kristillistä juhlaa Egyptiin pakenemisen muistoksi. Ilmeisesti aasit sitten olivat olleet keskeisessa asemassa tämän paon yhteydessä, jos kerran olivat ”nimensä” päivälle lahjoittaneet. Tosin päivän lähtökohdat ovat vielä kauempana historiassa (kuten niin usein on tapana…).
Eli kaikki tiet vievät tunnetusti Roomaan.
Roomassa oli tapana Julius Caesarin ajoista lähtien (vuodesta 46 eaa.) kutsua jokaisen kuukauden ensimmäistä päivää nimellä kalendae ja siitä laskettiin ajanlaskua periaatteella, kuinka monta päivää on seuraavaan kalendaeen. Lukuun lisättiin aina kaksi, koska kuluvan ja seuraavan kuun kalendaet sisällytettiin mukaan. Lisäksi erityismaininnan saivat ne päivät, jolloin kuu oli puolikas (nonae) tai täysi (idus). Hiukka sekavalta kuulostaa, mutta jos roomalaiset tuolla systeemillä ajan tasalla pysyivät, niin mitäpä sitä enää purnaamaan… Vähän jälkijättöistäkin…
(Btw: mistähän se nimitys kalenteri tuleekaan…)
Mutta tuo nyt lipsahti vähän ohi varsinaisen asian. Takaisin tarinaan!
Roomalaisilla oli siis tapana viettää aina tammikuun (Ianuariis) kalendaena cervulus-juhlaa. Tuolloin Rooman konsulit astuivat virkoihinsa ja tuolloin juhlistettiin myös Kreikasta lähtöisin ollutta Asclepiusta ja häneen rinnastettua, etruskeilta omittua Vejovis-jumalaa – molemmat liitettiin lääketieteeseen ja parantamiseen. No, kyllähän luotettavat virkamiehet ja kansalaisten hyvä terveys antavat aihetta kunnon festivaaliin!
Mutta senaattoreista on vielä matkaa aaseihin!? Tai lääketieteestäkin.
Suoraa jatkuvuutta cervuluksesta aasin päivään ei ehkä edes ole. Välttämättä taustalla ei ole muuta syytä kuin ajan kuluminen vuosisatojen saatossa ja uskonnon vaihtuminen Rooman jumalista kristinuskoon. Päivä siirtyi jossain vaiheessa tammikuun alusta 14. päivään ja kirkon aseman pönkittyessä vanhoja pakanallisia tapoja siirrettiin sivuun tai muokattiin ajan henkeen sopivammiksi.
Ensimmäisen kerran päivä kytkettiin Raamatun kertomusten yhteyteen jo 1000-luvulla ja vähitellen päivää ryhdyttiin syystä tai toisesta viettämään juhlimalla Raamatussa mainittuja aaseja. Erityisen huomion sai aasi, joka kantoi Pyhän perheen Egyptiin Jeesuksen syntymän jälkeen.
Etelä-Ranskassa vietettiin samoihin aikoihin myös niin kutsuttua Festum fatuorum -päivää eli vapaasti suomennettuna hullujen juhlaa. Juhlijoina oli papisto ja juhlatapana sekoittaa kirkolliset roolit: alempi papisto nousi valtaan päivän ajaksi – valittiin myös väärä piispa tai jopa väärä paavi – ja vastaavasti ylimmät kirkkoisät saivat hoitaakseen ne alimmat hanttihommat. (Jotenkin tuli mieleen Rooman senaattoreiden virkaanastujaiset…) Aasin juhla pikkuhiljaa limittyi tähän hullujen juhlaan.
Hullujen päivän taustalla lienee ollut alkujaan ihan tarkka liturginen kaavansa ja ajatuksena raamatullinen kehotus nöyryyteen – ensimmäinen on viimeinen ja päinvastoin. Mutta mutta… Aina ne hyvät aikomukset ja tavoitteet eivät toteudu. Päivän vietto laajeni Ranskasta muuallekin Eurooppaan ja lienee selvä, että lopulta alkoi rapatessa roiskua… Hulluttelu lipsahti aika usein jopa liiankin vauhdikkaaksi, eikä rienaus- tai jumanpilkkasyytöksiltä aina vältytty.
Vähitellen 1400-luvun loppupuolelta alkaen hullujen juhla alkoi jäädä pois ja – katosi historian hämäriin… Samalla katosi myös pikkuisen aasin merkkipäivä…
Hieman harmillista. No, onhan tätä päivää jälleen viritelty. Ei ehkä ihan aiemmassa muodossaan, mutta kyllähän maailman aasitkin päivänsä ansaitsevat.
Kai tätä päivää täytyy hiukkasen juhlistaa?!
Joten, kaikille teille aaseille: kohotan kahvikuppini ja toivotan hyvää juhlapäivää!
