Joskus alakouluaikoina, ehkä noin 11- tai 12-vuotiaana luin Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Pompeijin viimeiset päivät. Kirja oli kirjoitettu vuonna 1834 ja se oli ajan hengen mukainen, mahtipontinen ja dramaattinen. Lapsen mieleen se kuitenkin kolahti – jo kirjan kansikuva oli omiaan saamaan vilkkaan mielikuvituksen ylikierroksille.
Sen verran ”järisyttävä” lukukokemus se oli, että taisin lukea kirjan siltä istumalta useampaan otteeseen. Luin kirjan muutamia vuosia myöhemmin uudelleen, mutta silloin aika oli jo tehnyt tehtävänsä… ”Taika” oli kadonnut.
Tuo jälkimmäinen lukukerta saattoi liittyä siihen, että jossain vaiheessa tuli nähtyä kirjan pohjalta tehty elokuva. Niitähän on useampia, mutta luultavasti tuolloin kyseessä oli vuonna 1959 valmistunut italialais-espanjalais-länsisaksalainen versio. Kirjan tunnekokemuksen jälkeen elokuva oli muistaakseni aikamoinen pettymys! (Kuten yleensäkin, jos olet lukenut ensin kirjan – etenkin Sinuhe egyptiläisen Hollywood-version kopiot pitäisi polttaa ja haudata tuhkat kuuteen metriin!! [Olikohan tuo nyt huono vertaus…?]) No, tulipahan katsottua.
Kuitenkin tuon kirjan myötä Pompeiji sekä sitä myöten yleensäkin antiikin Rooma ja sen historia jäivät oikeastaan elämänmittaiseksi kiinnostuksen aiheeksi.
Osin tuon kiinnostuksen myötävaikutuksesta tein vuosia, vuosia sitten perheeni kanssa neljän päivän pikavisiitin Roomaan ja tuolloin – aikataulusyistä – pysyttelimme käytännössä Rooman keskustassa ja sen keskeisimpien nähtävyysten parissa. Voinee perustellusti kysyä, ketkä ovat niin sekopäisiä, että lähtevät ROOMAAN NELJÄKSI PÄIVÄKSI?? No, olihan se, varsinainen tehoreissu… Hop on, hop off ja taas mentiin!
Siksi viimekesäinen mahdollisuus puolentoista viikon Rooman-matkaan oli enemmän kuin tervetullut. Moinen kesto matkalle mahdollisti myös reissaamisen muuallakin kuin vain Roomassa ja sen ydinnähtävyyksissä.
Myös vierailun Pompeijissa…
Täytyy sanoa… Jos aikanaan kirja säväytti, niin päivä Pompeijissa teki vielä suuremman vaikutuksen!
Jo pelkästään Pompeijin alueen laajuus oli uskomaton! Vaikka olin hyvin tietoinen siitä, että kyse oli ollut kokonaisesta kaupungista, ja olin myös katsellut videoita erilaisilta kiertokäynneiltä, niin silti kaiken sen näkeminen luonnossa oli jokseenkin tyrmäävää. Alue on kymmenien hehtaarien suuruinen ja yhden päivän aikana on käytännössä mahdottomuus tutkia sitä kivi kiveltä tai edes katu kadulta saati talo talolta. Asuinrakennuksia, liiketiloja, temppeleitä, hallintorakennuksia, puutarhoja, freskoja, mosaiikkeja, patsaita, katuja, toreja…
Kiersimme aluetta tuntikausia. Lopulta etsiydyin hieman korkeammalle kohdalle ja jonkin aikaa vain istuin ja katselin ja koetin hahmottaa ja miettiä kaikkea näkemääni: kaupunkia ja siellä vallinnutta elämää, joka aikoinaan pysähtyi niille sijoilleen yhden häviävän pienen hetken aikana.
Toisaalta oman vaikuttavuutensa toi myös nähdyn tuhon mittaamattomuus. Kaupungin elämän monipuolisuuden ja vaurauden pystyi hyvin hahmottamaan siitä, mitä jäljellä oli. Silti, kaikki oli mennyttä! Ja Vesuvius häilyi taustalla tummana ja petollisen uinuvana, mikä loi kaikkeen oman, jopa uhkaavan tunnelmansa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos vuori olisi tuprauttanut yhdenkin hahtuvan kraateristaan… Luultavasti olisin napannut katraani kasaan ja liftannut ensimmäiseen alukseen kohti Napolinlahtea…
Ihmisen pienuus ja hänen elämänsä arvaamattomuus luonnonvoimien edessä kävi Pompeijissa tosiaan selvästi ilmi. Tästä omaa karua kieltään kertoivat purkauksen uhreista tehdyt kipsivalokset. Moni vierailija otti valoksista kuvia – minä en halunnut sitä tehdä… Valos on toki vain valos, mutta sen tilan täytti alkujaan ihminen, jonka kuoleman hetki, kaikki se kipu, pelko, kauhu ja epätoivo tai luovuttaminen tallentuivat tuhkaan ja siirtyivät siitä valokseen. En halunnut siirtää sitä hetkeä enää kamerani näytölle.
Samalla nuo valokset ja Pompeijin rauniot toivat esille myös ihmiselämän arvon: miten elämä pohjimmiltaan, arkisimmillaankin, on arvokasta. Ja silti kaiken voi menettää niin helposti!
”Ihmisen elämä on kuin ruoho…” – todellakin…
En ryhdy nyt kirjoittamaan 6-sivuista tarinaa Pompeijin vaiheista ja mitä kaikkea kaupungista löytyy – kiinnostuneille löytyy runsain mitoin lisäinfoa netistä ja kirjastoista – joten otetaanpa aikahyppy takaisin nykypäivään…
Olin sattumalta nyt menneenä viikonloppuna, aika tarkalleen vuosi Rooman matkaamme myöhemmin, Kotkassa vierailulla. Kohtalon ivaa tai kieroa huumoria, tiedä häntä, mutta enpä sielläkään päässyt irti Pompeijista: Merikeskus Vellamossa oli näyttely Pako Pompeijista…
Pitihän se mennä katsomaan.
Mitä voin sanoa?
Pompeijin alueen ”mittaamattomuuteen” nähden näyttely oli toki hyvin pieni. Toisaalta eihän sen tarkoituskaan ollut valottaa kaupungin elämää tai sen tuhoa kaikessa laajuudessaan. Tavoitteena oli ennemmikin kertoa kaupungin evakuoinnista Misenumin laivastotukikohdan prefektin Gaius Plinius Secunduksen eli Plinius vanhemman ja hänen sisarenpoikansa Gaius Plinius Caecilius Secunduksen eli Plinius nuoremman näkökulmista. Toki siinä ohella sivuttiin myös kaupungin elämää ja historiaa.
Tehtävänsä näyttely kyllä täytti:
Elin jälleen kerran läpi asukkaiden arkea, vuoren räjähdyksen ja purkauksen aiheuttaman säikähdyksen ja kasvavan epätoivon ja lopulta kaupungin tuhon jos myös toivon pelastumisesta. Ilmeisesti suurin osa asukkaista pelastui päätellen siitä, että kaupungin asukasluku oli ollut purkauksen aikoihin noin 20.000 henkeä, mutta menehtyneitä on löytynyt vain noin 1.500. Varmasti on paljon löytymättömiä ja monet vainajat ovat luultavasti jääneet ensimmäisten kaivausten ”amatöörimäisyyden” myötä lopullisesti kadotetuiksi, mutta silti tuo suhdeluku antaa olettaa, että enemmistö asukkaista pääsi pakenemaan. Tai ainakin poistumaan kaupungista.
Sitä onnea ei suostu pelastusoperaation organisoineelle amiraali Plinius vanhemmalle: hän purjehti laivastoineen avustustoimiin läheiseen Stabiaen kaupunkiin ja pystyi siten välttämään Vesuviuksen tuhka- ja kivisateet. Silti hän tukehtui purkauksessa vapautuneisiin myrkyllisiin kaasuihin…
Elämän arvaamattomuutta siinäkin…
”Vihdoinkin tuo pimeys hälveni kuten sumu tai savu; valkeni päivä, vieläpä aurinkokin tuli näkyviin, vaikkakin himmeänä kuten pimennysten aikana. Meidän vielä kauhua säteilevissä silmissämme näytti kaikki muuttuneelta; kaikki peitti paksu tuhkakerros kuten lumi.”
Plinius Nuorempi Tacitukselle, julkaistu Vivutar 2/1912. (Luettu: https://jatkokertomukset.blogspot.com/2013/01/plinius-nuorempi-kirje-tacitukselle.html)
Nykyisin? Vesuviuksen ympäristöön ja jopa sen rinteille on rakennettu useita kaupunkeja. Mahdollisten purkausten vaikutusalueella asuu miljoonia ihmisiä…
Ja ikävä tosiasia on, että Vesuvius purkaantuu taas uudelleen jonakin päivänä.
”Amici, diem perdidi.” –Tito