Pieni karhunkierros – vaivan väärti

Eipä tiedä ihmisparka aamusella, mitä päivä tuo tullessaan. Tässä tapauksessa uusia hiertymiä ja puutuneita kinttuja. No, leikki leikkinä, mutta hieman kauhunsekaisin tuntein päivä lähti joka tapauksessa valkenemaan. Illalla oli puhuttu, että josko tänään käytäisiin kiertämässä pieni karhunkierros ja meninpä sitten kysäisemään, mikä onkaan reitin pituus. Sen verran siinä oli kaikenmoista hälinää ympärillä, että kuulin kilometrimääräksi 26!!! Lukema veti jo vakavaksi, mutta minkäs teet: jos kerran muut ihan rennosti ovat kierrokselle lähdössä, niin – perskules – sitten kierrän minäkin. Vaikka sitten konttaisin viimeiset kilometrit.

Joten eväät ja varusteet kassiin ja menoksi. Täytyy sanoa, että paikanpäällä viitassa näkynyt lukema ”12 km” tuntui jo suorastaan leppoisalta sunnuntaikävelyltä. No, eihän tämä totuuden nimissä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun tätä lähdettiin kiertämään, mutta edellisestä reissusta oli kulunut jo muutama vuosi ja sen jälkeen näitä vaellusreittejä oli tullut koluttua vähän siellä jos täälläkin ja mielikuva pienestä karhunkierroksesta oli hämärtynyt. Kuulomoka meni siis täydestä.

Pienen karhunkierroksen reitti oli luokiteltu keskivaikeaksi ja aikaa siihen oli laskettu kuluvan 4–9 tuntia (aikamoinen haarukka…). No, meiltä meni suht’ tasaisella vauhdinjaolla ja yhdellä eväspaussilla vähän yli neljä tuntia. Mutta hyvin siinäkin ajassa ehti ihastella reitin monipuolisia maisemia: koskia ja vesiputouksia, suvantoja ja järviä, korpia, kanjoneita… Välillä mentiin mäkiä ylös joko hyväkuntoisia, tasattuja polkuja ja rappuja pitkin, välillä laskeuduttiin alamäkeen yhtä lailla polkuja tai portaita pitkin. Välillä ylitettiin jokia ja koskia siltoja tai riippusiltoja pitkin jalat tutisten samaan tahtiin sillan tutinan kanssa. Kitkajoki ja sen vuolaasti virtaavat Mylly- ja Aallokkokosket, Jyrävän pauhaava vesiputous (yksi Suomen suurimmista), Harrisuvannon rauhallinen poukama… Reitin korkein kohta on Kallioportti, jolta aukeavat näkymät pitkälle horisonttiin – sekä kymmeniä metrejä suoraan alaspäin… No, vuorikiipeily alas laaksoon sujui sentään mukavasti portaita pitkin.

Matkan varrella on useita taukopaikkoja, joilta löytyy laavuja, kotia tai yöpymisenkin mahdollistavia autiotupia, wc:t sekä tulentekomahdollisuudet (puitakin löytyy liitereistä). Taukopaikkoja on Myllykosken pauhaavan kosken vierellä; Pyöreälammella aukenevat maisemat rauhalliseen järvimaisemaan; Harrisuvannolla kuukkelit tulevat suorastaan iholle tutkailemaan ihmisotusten puuhia ja ehkä kärkkymään makupalaa eväistä; Siilastuvalla maisemaa hallitsee Jyrävän vesiputous. Harrisuvannolle ja Siilastuvalle on ilmeisesti aika vasta rakennettu uudet isot katokset, jossa on tulisija ja useita pöytä-penkkiyhdistelmiä. Näyttivät olevan varsin suosittuja. Itse pidimme tauon Harrisuvannon vanhalla laavulla. Tulta emme ryhtyneet sytyttelemään: tuuli oli sen verran puuskainen, että avoimella maalla se olisi ollut jonkin asteinen riski. Kuitenkin.

Tulenteosta tulikin mieleen… En tiedä, minkä asteinen – sanotaan nyt suoraan – ääliö pitää olla, että menee ja riipii elävästä koivusta tuohet sytykkeiksi. Pistipä vain silmään tämmöinenkin tapaus Harrisuvannon rantakoivikosta. Lähinnä järveä olleesta koivusta oli noin 30 cm:n korkeudelta vedelty tuohet irti ympäriinsä. Koivussa ei ollut mitään leimausmerkkejä, joten oletan, että sitä ei ollut suunniteltu kaadettavaksi. Toisaalta paikka oli liian houkuttelevan lähellä nuotiopaikkaa, mutta valittu siten, että se ei aivan heti pistänyt silmään – eli homma oli hoidettu ikäänkuin salaillen. En keksi mitään järkevää syytä moiselle toiminnalle kuin korvien välisen autiuden aiheuttama typeryys. Jos toimi oli tehty alueita hoitavan metsähallinnon toimesta, sille lienee ollut perusteensa ja perun pahat puheeni. Jos oli kyse silkasta ilkivallasta, en peru ja sanon vielä päälle ”pirskules sulle töhelö puunrääkkääjä”!

Mutta sapetus jäi taustalle matkan edetessä ja maisemien vaihtuessa. Loppusuoran häämöttäessä tuli tunne, että kävelyä olisi voinut jatkaa loputtomiin. Mutta tunne haalistui kuitenkin järjen äänen edessä: eiköhän tässä ollut jo riittämiin tälle päivälle. Kaupan kautta mökille, saunaan, järveen uimaan (joka tosin jäi jalkojen kastelun asteelle – sen verran kylmäksi vesi oli tuulenpuuskien myötä sekoittunut) ja sitten siipan Lapin-ukon poroisan pyttipannun ääreen. Jälkkäriksi vielä leipäjuustoa ja räiskäleitä lakkahillon ja kermavaahdon kera.

Huomenna kääntyy auton keula kohti kotia!