Kesken ajomatkan kuski käänsi auton huoltoasemalle. “Maral kestää noin tunti aikka tänne pääsee. Voitais käyrä syömäs odotellessa. Mää ainaski kuolen jo nälkähän”, kuskina toiminut kaveri sanoi ja pyyhkäisi kämmenellään kaljua päälakeaan. Kenelläkään ei ollut vastaansanomista.
Kotitonttu laitettiin lyhimmän kaveruksen hupparin huppuun, minne se hyvin mahtuikin pötköttelemään. Kaverukset tilasivat tiskiltä hampurilaisia, ranskalaisia, kanansiipiä, grilliherkkuja ja siirtyivät pöytään syömään. Yksi jos toinen iltamyöhän ruokailija ja huoltamovieras tuntui tunnistavan kaverukset. Muutama tuli jopa moikkaamaan…
Kotitonttu nuuhki innolla herkullisia tuoksuja. Vaan arvaisiko se tulla esille hupusta ja istua pöytään… Ei ehkä kuitenkaan. Mutta nälkä kurni suonissa… Kaverilla, jonka hupussa kotitonttu piileskeli, oli ratkaisu mielessään: hän väljensi hieman hupun nauhoja, niin että kotitontun yläpuolella oli avointa ja sitten hän alkoi heittää ranskanperunoita ilmaan. Osan hän nappasi tottuneesti suuhunsa, mutta useimmat – kuinka ollakaan – tipahtivat hupussa hilpeästi kikattelevan kotitontun ulottuville… Samaa tietä lensivät myös hampurilainen ja erinäinen määrä kanansiipiä… ”Äiti, ihan hassu setä”, ohikulkenut pikkupoika kuiskasi äidilleen, ”setä heittää ruokaa huppuun!” Pojan äiti vilkaisi kaveruksia hieman hämmentyneenä, mutta… No, kaipa jokaisella oli oikeus varastoida ostamansa ruuat mihin halusi…
Pian matka jatkui. Kotitonttu köllötteli tyytyväisenä ja kylläisenä auton takapenkillä ja taputteli täpötäyttä vatsaansa. ”Ollaha perillä”, kuski totesi ja kaikki könysivät ulos autosta. Kotitonttu siristeli pimeässä illassa silmiään ja ihmetteli, mihin he olivat tulleet. Tuuli tuntui kovin voimakkaalta, mutta sitä se ei ehtinyt pidempään miettiä. Kaverukset nostivat tontun kainaloonsa ja lähtivät kävelemään kauempana näkyvää rakennusta kohden. Joku oli siellä jo odottamassa. ”Mara, terve!” kaverukset huikkasivat ja mies vastasi tervehdykseen.
Iloisesti rupatellen he menivät rakennukseen, vaihtoivat varusteitaan, heittivät reput selkäänsä ja kohta mentiin taas ulos. Kotitonttu keikkui yhden kaveruksen olkapäällä ja näki sieltä edessään vain valtavan aukion. He jatkoivat matkaa rakennuksen sivuitse, kulman ympäri ja – kotitonttu näki vempeleen, jollaista se ei ollut koskaan nähnyt niin läheltä. Kauempaa kyllä ja useimmiten kuullut vain sen äänen, mutta… Eivät kai nämä aikoneet lähteä tuolla – lentämään!!
Kotitonttu nielaisi. Mitä ilmeisimmin tämä oli tarkoitus. Lentäjä-Mara tarkisteli vielä konettaan, kun kaverukset kipusivat kyytiin ja alkoivat kiinnittää turvavöitä ja laittaa kuulosuojaimia päähänsä. Kotitonttu sai oman turvavyönsä ja korvatulpat korviensa suojaksi. Kohta koneen roottorit alkoivat hiljalleen pyöriä ja vauhdin koventuessa kopteri nousi ilmaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs ja kaarsi samalla kohti pohjoista.
Kotitonttu puristi silmiään tiukasti kiinni. Roottoreiden jyly oli huumaava, eikä kotitonttu pystynyt erottamaan sen seasta, mitä miehet keskustelivat. Vähitellen kotitonttu uskalsi jo hieman tirkistellä silmiensä raoista. Näky oli uskomaton. Satoja metrejä sen alapuolella valot tuikkivat pimeydestä ja edessä pohjoisen suunnassa taivas leiskui vihertävää valoa. Tonttu henkäisi – näky oli kauneimpia, mitä hän oli koskaan nähnyt. Näky mykisti jopa kaverukset, jotka hiljaisina katselivat leimuavaa pohjoisen taivasta.
Reilun tunnin lennon kuluttua lentäjä-Mara ilmoitti, että he alkoivat lähestyä Oulunsalon lentokenttää. Ilmoitus sai aikaan hienoista säpinää. ”Kukas ottaa tään piperöösen?” joku kysyi. Ja samassa kotitonttuun taas tartuttiin. Se huomasi päätyvänsä pieneen reppuun, jonka pitkätukkainen kaveri puki itselleen etupuolelleen. Kotitontun pää jäi näkyviin repun suusta, mutta saman tien se vetäisi päänsä syvälle reppuun. Eivät kai nämä hurjapäät olleet tosissaan!?
Olivat he. Yksi toisensa jälkeen he, pitkätukkainen kaveri ja kotitonttu viimeisinä, hyppäsivät koneesta ja syöksyivät kohti maata… Kotitonttu kurkki varovasti repun suusta ja rohkaistui lopulta työntämään päänsä kokonaan ulos. Kylmä viima iski kasvoihin ja sai sen haukkomaan henkeään. Maisemat olivat uskomattomat! Lähestyvä maankamara alkoi jo huolestuttamaan kotitonttua, kun se tunsi nykäyksen ja voimakkaasti paukahtaen laskuvarjo avautui… Varjo tuulessa väpättäen he leijuivat alemmas ja alemmas… Maa lähestyi vauhdilla ja lopulta he tömähtivät tasaiselle kentälle.
Kotitonttu taputteli huolellisesti kolmeen kertaan kaikki raajansa, päänsä, vatsansa ja vielä partansakin, joka tuulessa oli pölähtänyt hajalleen kuin Mansikki-lehmän häntäjouhet aikoinaan…
”Vau!” pitkätukkainen kaveri henkäisi. ”Olipas se menoa! Mitäpäs tykkäsit?” hän kysyi virnistäen kotitontulta. ”Olihan se…” tonttu totesi ja tarkisti vielä kertaalleen olevansa hengissä ja tukevasti maankamaralla. ”Olihan se menoa ja meininkiä” kotitonttu vielä selvensi, eikä voinut mitään sille, että sitä kaikesta huolimatta hymyilytti. Hymyilytti niin, että poskiin sattui. ”Kiitos” se vielä virkkoi, vaikka ei ollut ihan varma mistä hän kiitti.
”Järjestetähän sulle vielä kyyti keskustahan”, kaveri totesi samalla, kun muutkin tulivat paikalle. Yksi kaveruksista soitti taksiasemalle ja antoi ohjeet. Kun auto kaarsi jo aseman eteen, kaverukset heittivät hyvästit kotitontulle. ”Pidä huolta ittestäs, kotitonttu, ja onneks etsintähän!” he huikkasivat ja suuntasivat takaisin kohti helikopteria, joka valmistautui paluulennolle.
Kotitonttu katseli hetken haikeasti kaverusten perään ja mietti, miten onnekas se olikaan ollut heidät kohdatessaan… Sitten se suuntasi kohti odottavaa taksia.
Jälkeenpäin taksikuski kertoi kollegoilleen tilauksen olleen ehkä hänen uransa oudoin. Hänelle oli annettu kyytimaksu kouraan ja ohjeeksi ajaa auto lentoaseman eteen, avata takaovi ja mennä auton eteen odottamaan. Selän piti visusti olla autoon päin. Kun auton ovi menisi kiinni, hän voisi mennä kuskin paikalle ja lähteä ajamaan. Perillä tuli avata takaovi ja mennä jälleen auton eteen. Taakse ei saanut kurkkia missään vaiheessa… Kuski myönsi auliisti, ettei hän ollut voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan oli vilkaissut useampaankin kertaan taustapeiliin – kyydissä ei ollut ketään. Ei kerta kaikkiaan ketään. Silti hän oli kuullut kahinaa, hihitystä ja etenkin se, että ovi oli itsestään mennyt kiinni ja auennut, oli saanut hänen niskavillansa kihelmöimään. ”Asemal pitt johra ja sinne mie johrin. Aukasin oven ja joku siält lähtisitkö. Ei ikinä enää oteta tilausta niilt kavereilt…”
Onneksi kuski ei vilkaissut aseman ulko-oven viereisen postilaatikon taakse…