Ensimmäinen lomapäivä plakkarissa. Päivä humpsahti nopsaan kotihommissa ja kauppareissulla. Nyt on saunottu ja kotikokkimme lupaili iltapalaksi tuota Italian lahjaa maailmalle eli pizzaa. Tai kotoisammin pitsaa. Ollaan nyt kuitenkin virallisia ja vieraskoreita ja puhutaan pizzasta.
Tallella on mummon pizzaohjekin, jonka mukaisesti useimmiten tulee pohja pyöräytettyä, mutta tänä iltana kaikki ottavat rennosti. Kauppareissulla ostettiin muutama valmispohja ja jokainen saa nyt tuunata mieleisensä lätyn. Täytevalikoimassa on tonnikalaa, mozzarellaa, palvikinkkusuikaleita, peperonia, katkarapuja, herkkusieniä, tomaattia, tuoretta basilikaa, simpukoita, punasipulia… Ja juustoa, jota jokainen voi laittaa mielensä mukaan joko täytteiden alle tai päälle. Kyytipojaksi lasillinen Ruffino Chianti -punaviiniä – joka luonnollisesti on lähtöisin Italian Toscanasta; yksityiskohdistahan ei tingitä. (Ja sitten käytetään valmispohjia?!)
Vaan mikä se on tämä pizza pohjimmiltaan?
Kaikkihan sen toki tuntevat, tämän litteän lärpäkkeen, joka kuorrutetaan tomaattikastikkeella ja juustolla ynnä höystetään erilaisilla täytteillä, joiden kohdalla vain mielikuvitus on rajana. Muistelen joskus kuulleeni pizzaa kutsuttavan ”italialaiseksi pyttipannuksi”: jokainen ”la mamma” laittoi siihen täytteeksi, mitä kaapista kulloinkin sattui löytämään. Tarjollaan sitten avonaisena piiraana tai täytettynä – mutta kuumana.
Yksinkertaista, edullista, täyttävää, mutta hyvää.
Useimmiten pizzasta tulee mieleen suolainen ruokalaji, mutta toisinaan siitä tehdään myös makeita versioita. Itse olen kokeillut suklaapizzaa, joka, no, menetteli, tavallaan hyvääkin, mutta vaatisi vähän totuttelua… Myös mämmipizza mennee tähän makeiden pizzojen kategoriaan. Sitä testasin yhtenä pääsiäisenä ja sanotaan nyt vaikka, että se vaatisi vielä enemmän totuttelua… Hedelmäpizzaa ei ole toistaiseksi tullut kokeiltua.
Ehkä pysyttäydytään mieluummin noissa suolaisissa versioissa.
Suomessa pizzaa on mussutettu 1960-luvulta lähtien: Toukokuussa 1961 Haminassa avattiin Suomen ensimmäinen pizzeria, Ravintola Giovanni. Seuraava – Adriano Bari – perustettiin kolme vuotta myöhemmin ja siitä lukien pizzan voittokulkua Suomessa ei voinut enää estää. Kuvaavaa on, että nykypäivänä suomalainen pizzaketju – Kotipzza – on Suomen ja samalla Pohjoismaiden suurin pizzaravintolaketju. Tuolta pohjalta voinee jopa väittää, että Suomessa tehdään Pohjolan parhaimmat pizzat. Tätä menoa – vapise Italia!
Ehkä herkullisin osoitus suomalaispizzojen laadusta on vuodelta 2008. Italian pääministeri Silvio Berlusconi oli muutamaa vuotta aiemmin pilkannut suomalaista ruokakulttuuria – ilmeisesti hänen mielestään vain italialainen ruoka on maininnan arvoista. No, eipä Berlusconi arvannut sanomistensa seurauksia: suomalainen Kotipizza-ketju iski takaisin ja lanseerasi Berlusconi-pizzan (savuporoa, kotimaista kantarellia ja sipulia)! Jostain luin, että Berlusconi-pizza olisi valittu maailman parhaaksi jossain kilpailussa, mutta ainakin suomalaiset Kotipizzan kokit rökittivät italialaiset pizzakisassa New Yorkissa. Suomalainen ”vendetta”, kuten yksi Italian valtalehdistä, Corriere della Sera, tuolloin uutisoi.
Tiedä sitten, onko Berlusconi maistanut nimikkopizzaansa ja/tai muuttanut mieltään suomalaisruuasta… Luulen tosin, että hän pitää kiinni arvoistaan ja kunnioittaa kotimaansa ruokaperinnettä edelleen. Ja se hyväksyttäköön, sillä italiastahan tämä maailmaa valloittanut herkku on alkujaan lähtenyt. Tokihan erilaisten ohutleipien historia yltää aina neoliittiselle kaudelle saakka, ja niitä on syöty niin Kreikassa, Turkissa kuin Lähi-idässäkin. Tiedetään myös, että jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua persialaiset sotilaat paistoivat kilpiensä päällä leipää, jonka päälle he sitten lisäsivät taateleita ja juustoa. Ensimmäiset kirjalliset maininnat pizzasta ovat kuitenkin Italiasta 200-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Tosin hieman italialaisten asemaa heikentää tässä se, että vaikka maantieteellisesti pizzan syntysijat ovat Italiassa, sen eteläisissä osissa, olivat nämä alueet tuolloin kreikkalaisten asuttamia.
Vaan mikähän olisi vastaus, jos menisi italialaiselle sanomaan pizzaa kreikkalaiseksi keksinnöksi…?
Alkuperäinen pizza oli varsin erilainen verrattuna nykymuotoiseen. Ensimmäinen pizza oli toki litteä, leiväntapainen, kuten nykyinenkin versio, mutta esimerkiksi nykykäsityksen mukaan niinkin oleellinen osa pizzaa kuin tomaattikastike puuttui. Tomaatti – Perun omena – tuli Eurooppaan vasta vuosisatoja myöhemmin, Kolumbuksen toisen löytöretken tuliaisena vuonna 1498 ja yleistyi ruuissa vasta 1700- ja 1800-lukujen kuluessa.
Ensimmäinen italialainen pizzeria nimeltään Antica Pizzeria Port’Alba avattiin Napolissa vuonna 1830 (pizzerian omalla sivustolla on tosin perustamisvuotena jo 1738; ilmeisesti se tuolloin tarjoili enemmänkin pientä naposteltavaa kuin varsinaisia ravintola-annoksia). Kun pizza sulkeutui Napolin kuninkaan Ferdinando II:n suosioon, oli sen suosio kansankin keskuudessa taattu ja pian pizzaa nautti pian niin aateli kuin rahvaskin. Vähitellen pizza yleistyi ympäri Italiaa ja siitä alkoi kehittyä erilaisia, paikallisia versioita.
(Mahdollisia Napolin vierailuja ajatellen: mainittu Antica Pizzeria Port’Alba toimii kuulemma edelleen.)
Yksi kuuluisimmista pizzoista on Margherita. Se on myös ensimmäinen ”moderni” pizza. Tarinan taustalla on leipuri Raffaele Esposito, joka vuonna 1889 leipoi pizzan Italian tuolloisen kuninkaan Umberto I:n ja kuningattaren Margheritan vierailua varten. Vihreää basilikaa, valkoista mozzarellaa, punaista tomaattia ja nimeksi Pizza Margherita kuningattaren mukaan. Tarinan mukaan kuningatar tykästyikin tähän nimikkoruokaansa. En tiedä, aateloitiinko leipuria isänmaallisesta teostaan, mutta pizza ainakin keräsi kunniaa ja maistui kaikille.
Maailmalle pizza lähti italialaissiirtolaisten matkassa ja suuren veden taakse pizza ehti vuonna 1905. Pitkään se pysyi vain italialaissiirtolaisten omissa ruokapöydissä. Vasta toisen maailmansodan jälkeen pizza löi itsensä läpi muidenkin väestönosien keskuuteen ja ”amerikkalaistui” matkan varrella. Lopputulos on historiaa. Pizza on tätä nykyä yksi tunnetuimmista ruokalajeista ympäri maailmaa.
Jokainen maa on sitten kehitellyt pizzasta omia versioitaan, omien kansallisten mieltymystensä ja raaka-aineidensa mukaisesti. Idea on ehkä – kuta kuinkin – sama, mutta sitten… Sardellia, lammasta, kananmunaa, munakoisoa, kuskusta, currya, salaattia, maissia, munakokkelia, majoneesia, palmunsydäntä, kimchiä, bulgogia, sinihomejuustoa, tandoori-kanaa, nahkiaista…. Ja sitä kuuluisaa ananasta.
Muutamat italialaiset pizzat ovat kuitenkin versioinnin yläpuolella – ainakin italialaisten mielestä. Esimerkiksi napolilainen Pizza Napoletana on saanut kotimaassaan ”aidon perinteisen tuotteen” aseman. Siitäkin on silti kolmea eri vaihtoehtoa Pizza Marinara (tomaattia, valkosipulia, oreganoa ja öljyä), jo mainittu Pizza Margherita (tomaattia, mozzarellaa ja basilikaa) sekä siitä kehitelty Pizza Margherita Extra (tomaattia, puhvelimozzarellaa, basilikaa ja öljyä). Muita ”klassikoita” ovat esimerkiksi Pizza Viennese, Pizza Francescana ja Pizza Capricciosa. Sekä tietysti varsin monen suomalaisenkin suosima Pizza Quattro Stagioni, jossa – jos italialaiskokilta kysytään – täytteet tulee ehdottomasti laittaa eri lohkoihin. Ainesten sekoittaminen on suorastaan pyhäinhäväistys!
Joka tapauksessa, valinnanvaraa on riittämiin ja pizzoja löytyy joka makuun – eikä makuasioista tunnetusti voi kiistellä.
Paitsi siitä ananaksesta.