Siinä vaiheessa, kun keittiöstä kuului äidin hihkaisu ”Perikunta paikalle”, tiesi jokainen junioristosta paitsi hipsiä paikalle myös ottaa naamalleen varovaisen kysyvän ilmeen. Useimmiten kutsu tarkoitti jotain, joka edellytti perhepalaveria. Kyse saattoi olla vierailusta jonkun uppo-oudon sukulaisen luo tai selvittelyä siitä, kuka oli unohtanut käyttää Nalle-koiraa lenkillä seurauksella, että raukkaparka oli tehnyt hätänsä kodinhoitohuoneen matolle. Tai jotain muuta ei-välttämättä-niin-mukavaa… Äiti ei koskaan käyttänyt tuota lausahdusta muunlaisissa kuin erittäin vakavissa ja tärkeissä tilanteissa.
Tottumuksen voimasta myös isä lompsi paikalle. Luultavasti hänen läsnäoloaan tultaisiin tarvitsemaan vähintäänkin neuvottelun aikana vaihtuvien voimasuhteiden mukaisesti jonkun osapuolen henkisenä tukena, mutta nyt ilmeestä näki, että hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä oli odotettavissa.
Hieman yllättäen äidin ilme oli suorastaan innostunut. Ensi töikseen hän ilmoitti, ”Minulla on suunnitelma!”
Selvän teki. Lapset eivät olleet oikein varmoja, miten tähän tuli suhtautua. Oliko tämä nyt hyvä juttu vai oliko odotettavissa, että asianlaita kääntyisi johonkin arvaamattomaampaan suuntaan… Nooran mielessä oli luokkakaverin tuleville 13-vuotissyntymäpäiville meno – tulisikohan siihen muutos? Hän uskaltautui varovasti kysymään: ”Mikä suunnitelma?” ”Joulusuunnitelma”, äiti totesi entistä innokkaampana, jos mahdollista. ”Joulu tulee joka vuosi ja joka vuosi se pääsee yllättämään”, äiti totesi. Tämä meni jo pikku-Lotan ymmärryksen yli: hänen mielestään joulu ei voinut yllättää – joutuihan sitä odottamaan koko pitkän kuukauden ja välillä vähän pidempäänkin. Koko 6-vuotisen elämänsä aikana kertyneen kokemuksen pohjalta hän tiesi lisäksi, että kyllä joulukalenteri kertoo hyvin selvästi, milloin joulupukki on tulossa – mitä yllätystä tuossa nyt oli!?
Äiti jatkoi: ”Tänä vuonna olen tehnyt suunnitelman: joka päivälle on jokin jouluhomma, joka tulee tehdä. Jos menemme suunnitelman mukaan, kaikki työt tulevat hoidettua ajallaan, eikä ole taas se sama kiire ja hötäkkä ennen aattoa – tai pahimmillaan aattona.” Tässä vaiheessa isä koetti vaivihkaa hiipiä olohuoneen puolelle, mutta äidin pikainen mulkaisu naulitsi hänet niille sijoilleen – vaimo taisikin olla tosissaan!
”Tässä on kaikille jotain tehtävää, jokaiselle kykyjen ja taitojen mukaan. Tästä tulee vielä hauskaa!” Nyt Lottakin pääsi jyvälle. ”Minä voin leipoa piparit”, hän ilmoitti pontevasti, eikä äiti tätä ajatusta tyrmännyt. Kysyi vain, saisiko hän auttaa. Tokihan se Lotalle sopi – äiti voisi tehdä ne tylsät tähdet ja kukat – Lotta hoitaisi ukot ja possut ja kissat ja… ja… mitä kaikkia niitä olikaan! Ja laittaisi paljon sokerikoristetta päälle!
”Mulla alkaa kohta tenttiviikko”, parkaisi esikoinen Petrus 16-vuotiaan elämäntuskan sävyttämänä, ”Emmää millää ehdi…” ”Juu, tiedetään, otetaan huomioon, eikä tästä ole tarkoitus tehdä kenellekään mitään ylivoimaista urakkaa. Jos yhdessä tehdään, jokainen vähän ja hyvissä ajoin aloitellaan, niin kaikki on ajoissa valmista ja saadaan viettää oikein rento ja rauhallinen joulu!” Äiti koetti selvästi valaa uskoa katraaseensa.
Isä oli kuin olikin onnistunut karkaamaan olohuoneeseen, josta alkoi kuulua rytmikästä laulua – sinänsä tilanteeseen sopivasti – ”You’ll never walk alone…” Jalkapallo-ottelu oli siis alkamassa.
No, listaan palattaisiin vielä. Viimeistään 1. päivä…