Valtiontalous kyntää syvällä. Leikkaukset ovat arkea: miljoona sieltä, pari tuolta. Kun keinot kovenevat, alkaa näyttää siltä, että jokainen euro on tarpeen — ainakin valtion näkökulmasta.
Ongelma vain, että leikkaukset ovat aina pois joltakin.
Entä jos olisi varsin simppeli keino säästää miljoona tai pari ja samalla kaikki voittaisivat?
Liian hyvää ollakseen totta?
Väite vaatii perusteluita.
Kyse on opintolainojen takauksista valtiolle koituvista luottotappioista.
Sinänsä opintolainoista aiheutuvat luottotappiot ovat valtiolle hyvin marginaalinen menoerä. Näin siitäkin huolimatta, että lainakanta on jo yli kuusi miljardia ja takausvastuut kasvavat sadoilla miljoonilla. Järjestelmä on kuitenkin varsin tehokas: jos opiskelija ei pysty maksamaan opintolainaansa pankilleen, Kela maksaa takausvastuun nojalla pankille sen saatavat – ja perii sitten pankille maksamansa summat opiskelijalta. Viime kädessä ulosotto hoitaa perinnän.
Valtion näkökulmasta järjestelmä toimii siis kohtuullisen tehokkaasti, eikä lopullisiksi luottotappioiksi jää kuin muutamia miljoonia euroja vuosittain. Silti tässä olisi kehitettävää, ja pienilläkin summilla on merkitystä, vaikka valtiontalouden mittakaavassa suurimmasta kysymyksestä ei puhuttaisikaan.
Jos opintolainojen luottotappioita saataisiin pienennettyä edes miljoonalla eurolla vuodessa, sillä olisi yllättävän paljon käyttöä. Miljoona vuodessa ei ratkaise valtiontaloutta, mutta se ratkaisee paljon yksittäisiä ongelmia:
– Rahoittamaan kohdennetun parannuksen opintotukeen – 5–20 € kuukaudessa kaikkein pienituloisimmille opiskelijoille.
– Nostamaan palveluasumisen käyttövaraa – 5–20 € lisää kuukaudessa tuhansille asukkaille.
– Palkkaamaan 10–15 psykologia mielenterveyspalvelujen jonoja purkamaan – ainakin kriisiytyneimmille alueille.
– Tukemaan huumeiden vastaista työtä – jossa jokainen lisäeuro on kriittinen.
– Rahoittamaan tutkimusta ja selvityksiä väkivallan ehkäisystä nuorten syrjäytymisen mekanismeihin ja hoivajärjestelmän kustannusrakenteisiin.
– Myöntämään 100 kulttuuriapurahaa (10 000 €) – olisi varmasti merkittävä piristysruiske alalle!
– Toteuttamaan pieniä infrastruktuurikorjauksia – kevyen liikenteen väyliä, esteettömyyttä ja turvallisuutta parantavia hankkeita.
Opiskelijan arjessa tilanne näyttää toisenlaiselta. Kun opintoraha ja asumislisä eivät yksin riitä turvaamaan taloutta, on opintolaina monelle välttämätön – väistämätön – ja iso osa toimeentuloa.
Opintolainaa voi nostaa joko lukukausittain (kerran syksyllä ja kerran keväällä) tai kuukausittain. Silti yleisintä on, että laina nostetaan 1–2 erässä lukuvuodessa. Lainaa nostetaan siis usein suurina erinä – 2 500–4 000 € kerralla, joskus useampi erä yhtä aikaa. Esimerkiksi korkeakouluopiskelijoilla kuukausittainen maksimisumma on 850 €, joten jos nostaa lainaa koko lukuvuoden lainan yhdellä kertaa (yhdeksän tukikuukautta), noston suuruus on 7 650 €. Aikamoinen rahapotti kerralla – etenkin ihmiselle, joka on vasta opettelemassa taloudenhallintaa.
Ja siinä se ongelma onkin.
Kuinka valmis nuori lopulta on itsenäiseen ja vastuulliseen taloudenhallintaan? Harva on koskaan nähnyt tilillään yli 3 000 € — ja samalla pitäisi osata budjetoida se jopa yhdeksälle kuukaudelle. Summa tuntuu suurelta, vaikka se ei sitä ole, ja monella iskee helposti vauhtisokeus.
Ensin rahaa on, kunnes sitä ei olekaan… ja valmistuminen häämöttää vasta kaukana edessä…
Jos taloudenhallinta ei ole vielä kehittynyt; jos opintojen ohella ei syystä tai toisesta pysty työskentelemään; jos opinnot keskeytyvät; jos elämäntilanne muuttuu… Yhtälö voi olla mahdoton ratkaistavaksi. Pahimmassa tapauksessa tutkinto ei valmistu, mutta velka jää.
Maksuhäiriömerkintä voi syntyä nuorena, ja ulosotto voi seurata mukana vuosikausia. Valtiolle tappio on pieni, mutta yksilölle hinta voi olla äärettömän korkea.
(Tähän kokonaisuuteen liittyy myös keskustelu lukukausimaksuista: Jos opiskelijan pitäisi maksaa esimerkiksi 2 000 € lukukautta kohden, tarkoittaa se monelle lisää lainanottoa. Korkeakouluopinnoissa opintolainaa kertyy jo nyt keskimäärin 21 000–23 000 €, mutta suurempiakin lainoja on. Lukukausimaksut voisivat nostaa velkataakkaa huomattavasti, mikä puolestaan kasvattaa riskiä, että velkaantuminen syvenee ja taloudellinen liikkumavara kapenee vuosiksi eteenpäin. Myös eriarvoistumisen riski on ilmeinen: jos perheen taloudellinen tuki puuttuu, pärjääminen on vaikeampaa ja riskit suurempia. Liikutaan aika periaatteellisilla tasoilla: kenellä on mahdollisuus opiskella Suomessa.)
Mitä sitten esitän tehtäväksi?
Yksi mahdollinen tapa pienentää riskejä olisi siirtyä opintolainan kuukausittaiseen maksatukseen. Nykyinen kertanostomalli altistaa nuoret suurille rahasummille, joita ei aina ole helppo hallita. Tämä ei toki koske kaikkia, mutta eikö jokainen inhimillinen tragedia ole liikaa.
Kuukausittainen maksatus tasoittaisi taloutta, vähentäisi ylivelkaantumista ja maksuhäiriöitä sekä pienentäisi myös valtion lopullisia tappioita. Monissa maissa tämä on jo käytössä, ja se toimii: pienet, säännölliset erät ovat helpompia hallita kuin suuret kertanostot.
Päätelmä: opintolainan kuukausittainen maksatus olisi tehokas, suhteellisen helppo ja opiskelijaa suojaava uudistus.
Asiasta on keskusteltu Suomessakin aika ajoin, mutta se ei ole edennyt. Se ei ole ollut oikein millekään puolueelle poliittinen prioriteetti, vaikka opiskelijan näkökulmasta se olisi yksi yksinkertaisimmista tavoista tehdä järjestelmästä turvallisempi.
Toisaalta painetta ylläpitää nykyistä käytäntöä tulee myös pankkien taholta. Pankit suosivat kertanostoja, koska se on niille halvin ja helpoin tapa. Tekoälyn aikakaudella? Minusta tuo kuulostaa selittelyltä, urautumiselta tai välinpitämättömyydeltä. En usko, että pankeillekaan on ilmaista hoitaa maksukyvyttömien opiskelijoiden lainojen perintää – ennen Kelan takuita. Taustalla vaikuttaa myös – ja ehkä enemmänkin – puhdas bisnesajattelu: koska lainankorko alkaa juosta jo ensimmäisestä nostosta, pankki optimoi korkotuottoja tarjoamalla mahdollisimman suuria kertanostoja. Ja, kun valtio on takuumiehenä, niin mitäpä tuota jarruttelemaan. Varmaa tuottoa – jonkun nuoren tulevaisuuden kustannuksella.
Opiskelijajärjestöjen taholta on esitetty huolta holhouksesta ja joustavuuden vähenemisestä… Eli kotoa kylmään maailmaan vaan – kyllä se siitä. Uimaan oppii, kun veteen heitetään, mutta onko opiskelijan talous oikea paikka kokeilla tätä? Minusta rajat ovat rakkautta, ja ainakin kaikkein nuorimmat opiskelijat tarvitsevat varsin usein tukea pärjätäkseen arjen haasteiden kanssa. Panokset ovat kuitenkin kovat – siinä on monella tulevaisuus pelissä.
Ja eipä noita muitakaan opintotukia makseta kertapaukkuina. Jos opintolaina on osa opintotukijärjestelmää, niin sama maksukäytäntö pitäisi ulottaa kaikkiin tukimuotoihin. Se siitä holhouksesta.
Voisihan olla, ettei kuukausimaksatuksella olisi vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Tai sitten se helpottaisi arjen budjetointia, tukisi opintojen loppuun saattamista ja nopeuttaisi siirtymistä työelämään – iloiseksi veron- ja opintolainan maksajaksi.
Ehkä sitä myöten valtionkin opintolainoista koituvat pienet luottotappiot pienenisivät entisestään ja rahaa säästyisi muihin kohteisiin. Ja säästäähän jokainen opintolaina, joka ei päädy perintään, myös pankkien, Kelan ja ulosoton työtunteja.
Vai pitääkö opiskelijan yhä opetella uimaan äkkisyvässä?
