Lauantai-ilta… Monesti näihin aikoihin mietin jutun juurta ja jonkin sortin ideaa on aina jostain takaraivon perukoilta pukannut. Ideoiden mielekkyyteen en ota kantaa, mutta useimmiten tekstiä on kuitenkin saanut ”paperille” suhteellisen kivuttomasti.
Mutta tänään…
Totaalinen tyhjyys. Kiireinen viikko lienee vaatinut veronsa ja nyt päänuppi humisee onttouttaan. Sinänsä aiheita tarinointeihin voisi ehkä ollakin, mutta kun ei oikein olisi nyt aikaa kovin pitkällisiin puntarointeihin. (Ja nyt he, jotka joskus näitä jorinoitani ovat lukeneet, huokaisevat helpotuksesta…) Tai, jos totuudessa pysytään, niin ehkä tässä enemmänkin on kyse viitseliäisyydestä. Toisin sanoen meikäläistä taitaa vaivata vain pahimmanlaatuinen ”acedia bradipo”. Suomeksi sanottuna: lorvikatarri.
Mutta kai sitä joskus on lupakin vähän lorvia!?
Ja mennä siitä, mistä aita on matalin. Joten… Sillä välin, kun kotikutoinen chefimme valmistelee iltapalaksi tanskalaisia smørrebrødejä ja salaattia, taidan hieman hyödyntää aiempia kirjoitelmiani sieltä henkilökohtaisen facen puolelta ja mukailla siitä tähän iloksenne pienen, joillekin ehkä jo ennestään tutun kulttuuripläjäyksen.
Siirtykäämme siis Shakespearen Romeon ja Julian maailmaan kotoisan fisusopan myötä…
(Kyseinen näytelmä, sen juoni, sivumennen sanoen, on mielestäni inhimillisen älyttömyyden riemuvoitto!! Äärettömän turhauttava, suorastaan raivostuttava tarina. Toisaalta, jos asiat olisi muinaisessa Veronassa [tai Shakespearen mielikuvituksessa] hoidettu järkevästi, ei siitä olisi tullut menetysnäytelmää…)
No, niin tai näin, soppa oli tuolloin maistuvaa ja ehkäpä sitä voisi tehdä joku päivä taas uudelleenkin…
Matkaan siis, kohti Veronaa:
Elämän suuri soppakauha siis tuli ja tasoitti keskenään kilpailleitten sukujen tilit. Vaan eipä ollut tästä kovin pysyväksi nuoren rakkauden muistomerkiksi.
Ja nyt on smørrebrødin vuoro! Jotain hyvääkin Tanskanmaalta…
Lainaukset: Willian Shakespeare, Romeo ja Julia. Paavo Cajanderin suomennoksena (ilmestyi 1881)