Onpahan ollut alkuvuosi…
COVID-19 levisi vauhdilla ja viestimet täyttyivät epidemiauutisista. Keskustelu tehdyistä toimista, niiden oikeellisuudesta ja/tai riittävyydestä ryöppysi kiivaana. Jokaisella tuntui olevan se paras mielipide ja toimivimmat ohjeet tilanteessa, jonka aiheuttaja oli kuitenkin uusi ja outo…
Ja kohta maailma ajatui toiseen myrskyyn. Tällä kertaa yhdysvaltalaispoliisin järjettömän ja piittaamattoman, yksilöä ja hänen elämäänsä kunnioittamattoman toiminnan vuoksi. Pitkään USA:ssa kytenyt epäoikeudenmukaisuuden kokemus purkautui, ja lopulta mieltä osoitettiin ympäri maailmaa, paikoin rauhallisemmin, paikoin tilanteen karatessa rettelöinniksi, jolla ei ollut enää mitään tekemistä mielipiteenilmaisun kanssa.
Tunteet ovat leiskunneet ja polemiikki käynyt voimalla jo kuukausien ajan, niin maailmalla kuin täällä kotoisammissakin piireissä. Keskustelua on käyty monella taholla ja monella tasolla, asiantuntijoista mutu-tietäjiin. Puhujasta riippuen ovat joko lennelleet sofistikoituneet pikku tikarit tai jysähtänyt välillä tantereeseen, no, sanotaan nyt vaikka luolamiehen nuija…
Vaan – ei käy kiistäminen – puhetta on ollut. Paljon.
Pitkä johdanto itse asiaan… Mitä me oikeastaan sanomme?
”Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa erilaisilla kielellisillä merkeillä – – kieli on viestinnän ja abstraktin ajattelun väline”.
Ennen kaikkea:
Kieli on yhteinen sopimus.
Se on vuosituhansien perintö, pitkän ajallisen kehityksen tulos, edelleen kehittyvä ja muuttuva. Kieli kulkee alati mukanamme, hyvässä ja pahassa.
Kielen avulla voimme keskustella, vaihtaa mielipiteitä, tulla ymmärretyiksi ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Toisaalta kieli voi myös luokitella, rajata ja erottaa. Kieli yksinkertaisimmillaan nimeää asioita, mutta se myös luo merkityksiä, jotka sinänsä neutraaleinakin toimivat silti vallankäytön välineinä.
Käytetty kieli, tämä yhteinen, historiasta kumpuava ja siitä rakentuva sopimuksemme määrittää sukupuolinormit, sosiaaliset normit, etnisyyden, fyysiset ominaisuudet… Sen, mikä nähdään hyväksyttäväksi tai mikä määritetään ei-toivotuksi.
Siksi sinäkään et ole vain sinä.
Jokainen sinulle osoitettu ja sinuun kohdistettu sana määrittää sinua, sinut tiettyyn positioon, tiettyyn ryhmään ja lokeroon. Aina sen mukaan kuin kulloinenkin sanoja, yhteisö tai vallitseva yhteiskunta arvottaa ja valikoi määritteitä omien tarpeidensa, lähtökohtiensa, kokemustensa ja historiansa pohjalta.
Antavatko nuo sanat sinulle valtaa yli muiden vai ajaudutko muiden vallankäytön kohteeksi? Sovitko kulloisiinkin normeihin vai kulutatko elämääsi niitä tavoitellen?
Sanojen vuoksi.
Sanat ovat kuitenkin vain sanoja ja kielen sopimuskin on muutettavissa.
Sillä ihmistä ja hänen elämäänsä ei voi, eikä tule määritellä tai sitoa tai rajata sanoihin: Jokaisella ihmisellä ovat omat ainutlaatuiset perintötekijänsä, joiden tuottama ilmiasu on ainutkertainen. Ja jokaisen elämä kulminoituu yhä uudelleen ja uudelleen tähän elettyyn hetkeen luoden tarinaa, joka kerrotaan vain yhden kerran.
Sillä, jos sivuutamme kielen ja unohdamme sitovat ja määrittelevät sanat, ei ole olemassa miehiä, naisia, mustia, valkoisia, homoja, heteroita, kantaväestöön kuuluvia, muualta tulleita… Meitä tai heitä.
Sanojen takana on elämä kaikessa monimuotoisuudessaan.
Ja sinun ainutlaatuisuutesi on yhtä minun ainutlaatuisuuteni kanssa.
Siksi jokainen ihminen ja jokainen elämäntarina ansaitsee tulla huomioiduksi ja kunnioitetuksi sellaisenaan. Ilman määritelmiä.
Sanattomasti hyväksyttynä.
Joten, mieti, mitä sanot. Mitä ajattelet!
Ja mieti, mitä sanoillasi teet, sillä teotkin lähtevät sanoista.
”Life matters.”