Tänään on 10.10. ja Aleksis Kiven päivä… No joo, näinhän se jälleen on ja, juu, samalla suomalaisen kirjallisuuden päivä. Ja huomenna on maanantai ja työpäivä ja arki jatkuu… Syksykin on näemmä ehtinyt jo aika pitkälle…
Tuota noin… Ehkä tätä päivää ei sittenkään voi, eikä ole syytä ohittaa aivan ”se siitä” -lohkaisulla. Itse asiassa pysähdyin miettimään päivän merkitystä. Tosin, en niinkään vain siitä näkökulmasta, mikä on ollut Aleksis Kiven merkitys suomalaiselle kulttuurille. Kivihän oli sillä sektorilla edelläkävijä monella tavalla: hän oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja nykypäivänä hänet nähdään tunnustettuna ja arvostettuna suomalaisen kirjallisuuden uranuurtajana ja uudistajana.
Jäin siksi pohtimaan enemmänkin päivän toista ”juhlakalua” eli suomalaista kirjallisuutta. Kiven eläessä suomalaista kirjallisuutta ei juurikaan ollut ja ylipäätään suomen kielen kelvollisuutta kirjalliseen ilmaisuun tai vaikka hallintokieleksi epäiltiin vahvasti.
Noista ajoista on tultu pitkälle, eikä kukaan enää kiistä suomalaisen kirjallisuuden oikeutusta. Vielä vähemmän kyseenalaistetaan suomen kielen asemaa ja merkitystä yhtenä tämän yhteiskunnan peruspilareista.
Vai kyseenalaistetaanko?
Tuntuu nimittäin välillä siltä, että suomen kieltä – tätä meidän suomalaisten omaa, ainutlaatuista kieltä – ajetaan koko ajan ahtaammalle. Toki on myönnettävä, että kyllähän suomi on vuosisatojen ja -tuhansien aikana rakentunut pitkälti muualta saaduille vaikutteille ja kieli muuttuu edelleen aivan luontaisestikin koko ajan. Emme ole, eikä meidä tarvitse olla immuuneja ulkoapäin, muualta maailmasta tuleville vaikutteille, mutta silti…
Olemmeko edesauttaneet tätä muutosta jopa liiankin innokkaasti? Käytämme kaikenmoisia lainasanoja, joille olisi aivan kelpo vastine suomessakin. Mainoksissa meille tuputetaan kieltä, joka saa miettimään, mitä ihmettä meille loppujen lopuksi ollaan myymässä! Toisaalla vastaan tulee erilaisia ammattinimikkeitä, jotka saavat hirtehisesti jopa miettimään, tietääkö kyseisen työn tekijäkään lopulta, mikä hän on tai mitä tekee. Englannin (ja ajoittain muidenkin kielien) asema korostuu vaikkapa ylimpien asteiden opetuksessa tai tieteissä. Ja niin edelleen…
Onko liian provosoivaa kysyä, häpeämmekö me omaa kieltämme? Vai ajammeko sitä ymmärtämättömyyttämme ja ajattelemattomuuttamme sivuraiteelle? Olemmeko niin näköalattomia ja/tai riippuvaisia ulkopuolisista vaikutteista tai nöyriä muiden kielten ja kansojen edessä, että kiltisti unohdamme tai sivuutamme oman kielemme ja sitä myöten lopulta suomalaisen identiteettimme?
Mitä tai millaista kieltä puhuvat 2050-luvun suomalaiset?
Kieli on kuitenkin kansakunnan perusta. Ilman omaa kieltä – mitä me olemme?
Minusta kieli on vaalimisen arvoinen asia, sillä suomalainen identiteetti ja kulttuuri nojavat vahvasti nimenomaan suomen kieleen.
Siksi kielen asemaa on aktiivisesti turvattava. Paras ja yksinkertaisin keino tähän on, että suomen kieltä käytetään! Aktiivisesti ja tiedostaen. Sitä on puhuttava; sillä on kirjoitettava; sitä on luettava!
Joten… Kehotan lukemaan – vaikka tänäisen Aleksin Kiven päivän ratoksi – kotimaista, suomenkielistä kirjallisuutta. Ei väliä, millaisesta kirjallisuudesta on kyse: se voi olla kauno-, tieto-, muistelma-, viihde-, poliittista, uskonnollista tai ammattikirjallisuutta. Se voi olla fantasiaa, huumoria, jännitystä, rikostarinoita, kauhua, tieteistarinoita, runoutta, tiedettä, filosofiaa… Kirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä, sarjakuvia…
Kaikki käy.
Pääasia, että luet ja tuet samalla suomen kielen ja suomalaisuuden säilymistä elinvoimaisena.
Ja toki samalla tuet myös työkseen suomen kielellä kirjoittavien työllisyyttä.
Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!