”Hyvää”, sanoi nutturapäinen neiti, ”päivää.”* Neiti astui sisään autokoulun toimistoon vi(e)no hymy huulillaan.
Autokoulun nuori vastaanottovirkailija nosti kysyvästi kulmiaan. ”—vää”, hän vastasi ja tuijotti naisen nutturaa. ”Tulin tekemään valituksen”, neiti jatkoi.
“Jaa… No, mikäpä siinä sitten” virkailija totesi ja tuijotti neidin kaulahuivia. ”Mitähän tämä Teidän valituksenne koskee?”
”Minä sain ajokortin”, neiti totesi lyhyesti ja ytimekkäästi.
”Tuota, eikös se ole tarkoituskin, että saadaan ajokortti, kun käydään autokoulu…” virkailijan ääni kuulosti epävarmalta samalla, kun hän tutkaili neidin vasenta korvaa.
”On, totta kai. Hölmönäkö minua pidätte!?“
”En toki, ihmettelen vain…” Vuorossa oli neidin oikea korva.
”Kyse ei ole siitä, että sain kortin, vaan miten sen sain”, neiti selitti, ”ja siihen en ole tyytyväinen!”
”Tuota… Nyt en oikein ymmärrä. Mikä siinä ajokortin saamisessa meni pieleen?”
“Oikeastaan kaikki jo alusta alkaen”, neiti aloitti tyynesti. ”Ensijainen tarkoitukseni ei ollut ilmoittautua autokouluun, vaan suunnittelin kansalaisopiston automaattisen tietojenkäsittelyn kurssia.”
”Mitenkähän se on voinut olla mahdollista”, virkailija mutisi tuijottaen kynäänsä. Mutina ei kuitenkaan ollut riittävän hiljainen ja neidin synkistyvän ulkomuodon nähdessään hän kiirehti lisäämään ”Olisihan tämän voinut perua…” Virkailija etsi tukea väitteelleen neidin takinkauluksesta.
”Ei voinut. Ehdin jo maksaa koko kurssin, kun vasta huomasin erehdykseni. ’Digitaalinen Auto-oppimisympäristö’ ei sitten tarkoittanutkaan tietojenkäsittelyä. Mikään perusteluista kurssin perumiseksi ei enää pätenyt, joten, jos halusin saada rahoilleni vastinetta, minun oli tultava kurssillenne!” Neidin silmät leimahtivat harmistuksesta.
”No, 99 €:n peruutusmaksun suorittamalla…” Virkailija ei ehtinyt edes kohdentaa katsettaan neitiin, kun tämä jo kivahti, ”Hulluko te olette! Ettäkö heittäisin 99 € tuosta vain kankkulan kaivoon!? Järjetöntä edes ehdottaa moista!”
”Niin… No… Tuota… Oliko sitten jotain muuta?“
”Oli. Ajo-opetus. En pitänyt siitä. Jouduin ostamaan tietokoneen.”
Virkailija ei ymmärtänyt: ”Miten tietokoneen osto tähän liittyy…?” ”Liittyypä hyvinkin. Minulla ei ole ollut tietokonetta ja, kun kuulin, että ajo-opetus tapahtuu osin tietokoneella – simunaattoristakin he puhuivat – niin pakkohan minun oli sitten kaikki nuo hankkia, jos aioin harjoitella ja päästä kurssista läpi.”
”Eikös tietokoneelle ole nykypäivänä kuitenkin muutakin käyttöä…” virkailija koetti lepytellä neidin vasenta hansikasta.
”10.000 €”
“Anteeksi, mitä?”
”Ne laitteet maksoivat 10.000 €”, neiti totesi viileästi. ”Parasta laatua – köyhän ei kannata ostaa huonoa. On nyt pelit ja vehkeet viimeisen päälle. Oma pelisimunaattorikin. Vuokraan sitä naapuruston huligaaneille käyvästä tuntihinnasta ja saanen tappioni kyllä kuitattua sitä kautta. Tältä osin ei siis luultavasti ole tarvetta neuvotella vahingonkorvauksista.”
Vastaanottovirkailija nielaisi ja kalpeni hieman. Kääntääkseen ikävän puheenaiheen toiseen hän kysyi nopeasti: ”Kukapa Teidän ajo-opettajanne oli?” Katse etsiytyi turvallisesti neidin olkapäähän. Neiti mietti hieman: ”Hetkinen, en nyt muista hänen nimeään… Joku raivoraitis se oli…” ”Kaikki kuljettajamme ovat raittiita ja kunnollisia!” virkailija puolusti napakasti työnantajaansa. ”Kyllä, kyllä, mutta luulin, että kysyitte hänen nimeään?” neiti ihmetteli. ”Hän oli joku Vesiselvä tai…?” Virkailija tuijotti neidin käsilaukkua ja hänen ilmeensä kirkastui.
”Hei, Vesisorsanen, tuletko tänne! Täällä on sinun oppilaasi!“ virkailija hihkaisi, eikä täysin pystynyt peittämään äänestään huokunutta helpotusta. Joku muu saisi nyt ottaa vastuun neidin asioista.
Roteva mies huojahteli paikalle. ”No, päivää, päivää!” autokoulun opettaja Vesisorsanen hymyili iloisesti, ”Neitihän se siinä, mitenkäs ovat lähteneet ajot liikkeelle? Jokos on kilometrejä alkanut karttumaan mukavasti?” ”On, kiitos kysymästä, eikä siinä ole mitään huvittavaa!” nutturapäinen neiti vastasi, ”Olen täällä tekemässä valitusta.” ”Jaa, no, sepä ikävää…” ”Kumpi?” nutturapäinen neiti kysyi. Herra Vesisorsasella ajatus löi tyhjää ja hän tuijotti neitiä ihmeissään. “Siis kumpi on ikävää: se, että olen täällä vai se, että olen tekemässä valitusta?” neiti selitti.
Opettaja Vesisorsanen naurahti hämillään: ”No, toki on mukava nähdä teitä, neiti Nuttura, mutta ei tietenkään ole mukavaa kuulla, että kaikki ei ole mennyt mielenne mukaisesti…”
”No, ei todellakaan ole. Parista asiasta tuossa jo keskustelimmekin, mutta on minulla muutakin. En ole lainkaan tyytyväinen teidän firmanne opetukseen.” Opettaja Vesisorsanen ällistyi! ”Mitä?! Olisitte sanonut jo autokoulun aikana, jos joku asia ei ollut mieleenne! Mistä on kyse?”
Virkailija oikaisi selkäänsä ja kuunteli kiinnostuneena. Opettaja Vesisorsasen otsalla helmeili jo muutama hikipisara.
”Ensinnäkin…” neiti aloitti ja huoneessa olisi voinut kuulla nuppineulan tippuvan. ”Ensinnäkin haluan protestoida sitä, että autokoulunne autot ovat niin uusia ja kalliita. Aivan hävytöntä!” ”Ostitteko te autonkin?” koetti virkailija kysyä sivusta. Neiti pudisti päätään pontevasti: ”Ei, en ostanut – minulla oli auto jo ennestään.” ”Vaikka teillä ei ollut vielä korttiakaan?” opettaja Vesisorsanen ihmetteli. ”Autoa ei kortilla ajeta, mutta en ole sillä ajanut muutenkaan. Auto on ollut tallissa. Se on isäni peruja, aito Ford V8 vuosimallia 1932. Aivan erinomainen auto, mutta teidän opetuksellanne sitä ei pysty ajamaan. Aivan kelvotonta!”
Opettaja Vesisorsanen ei osannut muuta kuin tuijottaa neitiä suu puoliavoimena. Neiti jatkoi: ”Paitsi, että opetus oli autooni nähden ala-arvoista, niin lisäksi teidän käytöksenne oli opettajalle täysin sopimatonta!”
”Mitä!” Vesisorsanen sopersi lähes sanattomana, ”Mitä… Miksi…?” ”Te tuijotitte ajotunnilla minun sääriäni, hyvä mies. Luulitte, että en huomannut, mutta kyllä minä huomasin. Moinen sepsistinen käytös loukkasi minua naisena erittäin, erittäin paljon ja…”
”Mitä!” Nyt Vesisorsanen suorastaan karjui. ”En varmasti ole tuijottanut! Minä teidän kanannn… Ääh… Ainoa, mitä olen voinut tehdä, on että seurasin sivusta teidän jalkatyötänne. Miten käytitte kytkintä ja jarrua ja…”
”Kyllä te tuijotitte, ette vain miesparka osaa itsekään myöntää miehisiä heikkouksianne, mutta ei se mitään. Annan anteeksi, enkä vie tätä tämän pidemmälle.” Neiti kohensi nutturaansa.
Vesisorsanen selvästi jupisi mielessään jotain, mutta jupina oli niin hiljaista, että neiti ei tarkasta kuulostaan huolimatta saanut siitä selvää.
”Oliko vielä jotain?” Vesisorsanen kysyi jo vähän vähemmän kohteliaasti.
”Kyllä, haluan tavata teidän johtajanne!” neiti totesi ääni yhtä lailla vähemmän kohteliaana.
Vesisorsanen huokasi. ”Aimo, ehtisitkö tulla tänne!?” hän hihkaisi lähimmän oven suuntaan. Ovessa luki johtaja Aito-Hiki ja kohta pitkä, laiha ja kuivakka mies liukui paikalle silmät kysyvästi tuijottaen. Vesisorsanen suoritti esittelyt ja kertoi sitten lyhyesti neidin valituksesta.
Johtaja Aito-Hiki tuijotti koko ajan kuivemmin, mitä pidemmälle Vesisorsasen kertomus eteni. Neiti Nuttura nyökytteli vieressä pontevasti. Lopulta johtajan tuijotus sammui ja hän ravisteli päätään kuin olisi yrittänyt karkottaa päässään surisevaa mehiläispesää.
”Tuota noin… Tämä on kyllä, suoraan sanottuna, hulluinta, mitä olen aikoihin kuullut. Te siis syytätte meitä siitä, että ilmoittaudutte vahingossa väärälle kurssille; että ostitte itsellenne tietokoneen…” ”Ja simunaattorin”, neiti keskeytti. ”Ja simu… ääh, simulaattorin”, johtaja jatkoi, ”voidaksenne harjoitella. Vaikka alkujaan olitte ollut menossa tietokonekurssille, jota varten olisitte yhtä lailla joutunut ostamaan tietokoneen! Lisäksi olette tyytymätön, että nykyaikainen opetuksemme ei toimi autossanne, joka on ilmeisesti ollut liikenteessä viimeksi silloin, kun presidenttinä oli Vinhuvuuti… ”Svinhufvud”, neiti korjasi. ”Oli kuka olikaan. Lisäksi syytätte perusteettomasti ajo-opettajaanne seksuaalisesta häirinnästä. Oliko siinä kaikki?” Aito-Hien pää huojui korkeuksissaan ja hän tuijotti neitiä herkeämättä.
”Melkein” neiti totesi. ”Voisin lisätä tuohon vielä, että erityisesti minua kismittää se, että jouduin uusimaan ajokokeen – peräti kahdesti.” ”Tuota lienee vaikea laittaa meidän piikkiimme: me emme päätä siitä, kuka läpäisee kokeen ja kuka ei”, Aito Hiki yritti, mutta neiti keskeytti hänet määrätietoisesti. ”Kyllä se vaan menee teidän piikkiinne! Kun ilmoittauduin kurssille, käsitykseni oli, että ajotunnit saataisiin hoidettua parissa, kolmessa viikossa. Kuukaudessa vähintään tämän olisi pitänyt olla ohi. Sen sijaan teillä oli niin ruuhkaa, että sain ajotunteja kolmen, neljän viikon välein ja aina tunnin, pari kerrallaan. Tätä kesti sitten puolen vuoden ajan. Miten tuollaisilla väleillä saa muodostumaan minkäänlaista ajorutiinia? Se sitten kostautui siinä inttiajossa – ei mennyt läpi!”
”Se on inssiajo…” Vesisorsanen koetti sanoa väliin, mutta neiti ei antanut armoa. ”Ja jokaisen inttiajon jälkeen piti ottaa lisätunteja. Joista te laskutitte. Jos alkuun tarjouksenne oli 999 € koko kurssista, niin se ylitettiin kyllä selvästi. Jouduin maksamaan tästä lystistä lisätunteineen ja inttimaksuineen kaikkineen yli 1800 €! Miten te sen selitätte?”
Johtaja Aito-Hien kuivakas olemus alkoi vaihtua hikisempään… ”No, tuota…”
”Minäpä kerron”, neiti ilmoitti ja teki työtä käskettyä. ”Naapurini, eeveepee-kamreeti, hallintotieteiden ylioppilas ja vänrikki Jävlafinn-Guggelstruudel kertoi, että jokunen aika sitten autokoulujen hinnat laskivat muutaman vuoden takaisen ajokorttiuudistuksen myötä. Aika moni autokoulu ajautui sen myötä talousvaikeuksiin ja jotkut tekivät kuulemma kompurssinkin.” ”Kon… ääh, ei mitään…” johtaja Aito-Hiki murahti.
”Moni teki kompurssin ja nekin, jotka selvisivät, olivat tiukoilla. Eeveepee-kamreeti, hallintotieteiden ylioppilas ja vänrikki Jävlafinn-Guggelstruudel arveli, että moni yritys on siksi irtisanonut opettajiaan – tarkoitus tieten, että johdon voitot eivät pienene, eikä johtajan vyötärönympärys pääse pienenemään.”
Neiti silmäili johtaja Aito-Hikeä tarkasti. ”Te tosin olette aika hoikka mies, eikä naamannekaan punoita, kuten monilla viinisiepoilla pruukaa tekemään, joten joko firmallanne menee heikosti tai sitten hyvin, jossa tapauksessa voisitte varmastikin antaa minulle hieman sijoitusvinkkejä, miten varat sjoitetaan turvallisesti niihin ulkomaisiin veroparasiitteihin.”
Johtaja Aito-Hiki ei osannut muuta kuin tuijottaa neitiä. ”Tämähän on ennenkuulumatonta… Te syytätte meitä…” ”…siitä, että opettajia on niin vähän, että oppilaat eivät saa ajotunteja riittävän tiuhaan, eivätkä opi ajamaan!” neiti nasautti tiukasti.
Neiti kuitenkin otti nopeasti lepyttelevän kannan. ”Mutta tuohan nyt oli vain naapurini, eeveepee-kamreeti, hallintotieteiden ylioppilas ja vänrikki Jävlafinn-Guggelstruudelin kuulemaa huhupuhetta. Näin tuolla kaupungilla juoruillaan – ja tuollaiset puheet saa kyllä jättää omaan arvoonsa.”
Neiti mietti hetkisen. ”Ja, koska muutoinkaan en pidä juoruilusta tai huhupuheista, niin korjattakoon myös, että eivät ne naapuruston huligaanit nyt mitään huligaaneja ole, kuten taisin heitä nimittää. He ovat oikein näppäriä näissä atk-asioissa, ja meillä on tosiaan sopimus niiden tietokoneiden ja simunaattoreiden käytöstä. Olen jopa sopinut heidän kanssaan, että he saavat vähän alennusta tuntihinnoista, kun auttelevat minua erinäisten arvioiden ja arvosteluiden laatimisessa tuonne interpettiin… Itseltä se kävisi vähän hitaasti, mutta kun on 15 reipasta apulaista ja heidät hyvin ohjeistan, niin homma käy kuin leikiten…”
Neiti keskeytti ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa… ”Mikä muuten oli tämän teidän firmanne nettiosoite?” hän kohta kysyi. ”Www.autokouluAAH… Hetkinen, mihin te sitä tarvitsette?” johtaja Aito-Hiki kysyi selvästi hämmentyneenä. ”En oikeastaan mihinkään, kunhan kysyin…” neiti vastasi edelleen miettiväisenä.
Johtaja Aito-Hiki luovutti: ”Kuulkaas nyt, neiti Nuttura! Jospa tehtäisiin nyt niin, että jotta Teille ei jäisi tästä paha mieli, niin me palautamme Teille nyt tämän autokoulun hinnan kokonaisuudessaan. Lienemme sillä sujut?” johtaja Aito-Hiki kysyi jokseenkin sekavana; ilme oli miltei rukoileva.
”Hmm… No, köyhän ei kannata jättää huonoakaan tarjousta hyödyntämättä. Toki olen saanut hieman sponsoritukea tähän autokouluun paikalliselta linja-autoyhtiöltä – mainitsin linjani kuljettajalle tästä kurssierehdyksestäni – ja jostain syystä myös rautatielaitoksen henkilökunta oli laittanut niin sanotusti ”hatun kiertämään”, mutta… Hyväksyn tarjouksenne! Kyllä se hivenen kompensoi tätä harmitusta.” Neiti kaivoi käsilaukustaan kortin ja ojensi sen johtaja Aito-Hielle: ”Tässä on tilinumeroni. Odotan suoritustanne ensi maanantaihin.”
Johtaja Aito-Hiki otti kortin ja ojensi sen vastaanottovirkailijalle sanomatta sanaakaan. Virkailija ymmärsi asian ja alkoi välittömästi naputella tietokonettaan…
”No, tämähän sujui oikeastaan varsin mallikkaasti. Hyvää päivänjatkoa” totesi nutturapäinen neiti ja poistui ulos.
Vi(e)no hymynkare huulillaan.
* Olen aina halunnut aloittaa jonkin jutun näin, tribuuttina kirjailija, pakinoitsija, toimittaja Väinö ”Olli” Nuortevalle, jonka Mustapartainen mies tarjosi vuosikymmeniä sitten moneen otteeseen makoisat naurut. Ja, mitä tulee neidin valituksenaiheisiin – hyvät lukijat, yksi niistä on tosi…