Jos Suomi olisi tv-sarja, se ei olisi Vain elämää.
Se olisi Vain elämistä – laskuttajan armoilla.
Tervetuloa asumispalvelujen maailmaan, jossa raha virtaa kuin kevättulva, kilpailu on yhtä vilkasta kuin hautausmaalla ja asiakkaat ovat sidottuja paitsi tuoleihinsa myös kirjaimellisesti asiakkuuteensa.
Ja veronmaksaja maksaa lähes kaiken, paitsi ehkä henkilökunnan kahvit.
Tämä ei ole satiiria.
Tämä on Suomen sosiaalipalvelujärjestelmä.
Valitettavasti.
—
Huutolaisista hoivabisnekseen – emmekö me koskaan opi?
Päivittelemme menneitä aikoja, jolloin huollon tarpeessa olleita lapsia ja vanhuksia huutokaupattiin talollisille. Kovin kauas ei ole päästy noista ajoista.
Nyt huutokauppaa pitävät hyvinvointialueet.
Valtio antaa rahat, hyvinvointialue päättää käytöstä – ja ostaa suuren osan asumispalveluista yksityisiltä toimijoilta.
Erityisesti vanhus- ja vammaispalveluissa yksityisten markkinaosuus on arviolta noin 70 %. Markkinat ovat myös keskittyneet, kun monet suuret hoivakonsernit ovat ostaneet kilpailijoitaan pois markkinoilta. Ne määrittävät nyt käytännössä hinnat, joilla yhteiskunta ostaa palveluja, jotka se ennen tuotti itse.
Jos tämä olisi historiallinen draama, se olisi nimeltään Huutolaisuus 2.0 – nyt enemmän Excelillä.
—
Mitä tämä maksaa?
Asumispalveluissa (vanhukset, vammaiset, päihde- ja mielenterveysasiakkaat, lastensuojelu) on vuosittain noin 115 000 ihmistä.
Hyvinvointialueet maksavat sijoittamistaan asukkaista kovaa hintaa:
– vanhuspalvelut: 3 000–3 500 €/asukas – kuukaudessa
– vammaispalvelut: 5 000–10 000 €/asukas/kk palvelun intensiteetistä riippuen
Kokonaiskustannus: 3,5–4,5 miljardia euroa vuodessa.
Yksityisille palveluntuottajille maksettava osuus esimerkiksi vanhusten ja vammaisten asumispalveluista on arviolta 2,8–3,2 miljardia euroa.
Se taitaa olla enemmän kuin poliisin, pelastustoimen ja kulttuurin menot yhteensä…
Onko palvelu hintansa väärti?
Vastaus riippuu siitä, kuka vastaa: asukas, veronmaksaja vai sijoittaja.
Kaikki eivät ole tyytyväisiä.
—
Vapaus valita – asukkaalla ei ainakaan
Asiakas ei valitse asumispaikkaansa.
Hyvinvointialue sijoittaa hänet viranomaispäätöksellä sinne, missä on tilaa.
Joskus jopa sinne, missä vain on tilaa.
Yksityisen palveluntuottajan näkökulmasta tilanne on täydellinen:
– markkinariskiä ei ole
– myyntikuluja ei ole
– asiakas ei karkaa kilpailijalle
– kysyntä ei laske suhdanteissa
Jos tämä olisi komedia, se olisi farssi.
Mutta koska tämä on Suomi, se on budjettiriihi – ja yrittäjän märkä unelma.
—
Vuokra, joka ei tunne markkinoita
Asukas tekee vuokrasopimuksen palveluntuottajan kanssa. Neuvotteluvaraa ei ole.
Pieni, 20–25 m² huone maksaa usein jopa 700–900 €/kk.
Maksaisitko itse?
Korkeaa vuokratasoa ylläpitää yksinkertainen yhtälö:
Asukas ei voi valita, kilpailua ei ole, kiinteistöt ovat erillisissä yhtiöissä ja sopimus on tehtävä “hinnalla millä hyvänsä”, jotta hyvinvointialue pysyy asukassijoittelulle määrätyissä aikatauluissa.
Jos asukkaan rahat eivät riitä vuokranmaksuun, niin onneksi Kela maksaa asumistukea.
Ja, kas kummaa – asumistukimenot nousevat vuosi vuodelta.
Päivän annos: “Tykkäät tai et – maksat kuitenkin.”
—
Käyttövara, johon elämä ei mahdu
Kun vuokra, palvelumaksut (ateriat, siivous, viriketoiminta jne.) ja hyvinvointialueen asiakasmaksu on peritty, asukkaalle jää usein alle 200 € kuukaudessa kaikkeen muuhun:
Lääkkeet, vakuutus, silmälasit, hammashoito, puhelin, vaatteet, hygienia, matkakulut… Lapsenlapsen rippilahja…
Hardcore Mode ilman tallennusmahdollisuutta.
Kun rahat loppuvat, Kelan toimeentulotuki astuu kuvaan.
Kaikkea sekään ei korvaa, mutta joka tapauksessa julkinen maksaa jälleen – ja kustannukset kasvavat.
Asukas tinkii tarpeistaan ja maksaa köyhyydellä.
Ja köyhyys ei ole bugi. Se on tämän järjestelmän ominaisuus.
—
Rahalle on aina ottajansa
Keskimääräinen 40-paikkainen yksikkö tuottaa:
– liikevaihtoa noin 2,0–2,1 M€
– kuluja 1,7–1,9 M€
– voittoa 150 000–300 000 € vuodessa
Suurilla toimijoilla yksiköitä on kymmeniä.
Yksityisten palveluntuottajien yhteenlaskettu liikevoitto on vuosittain noin 140–224 M€, nettotulos 84–140 M€.
Luvut löytyvät julkisista tilinpäätöksistä.
Monet suurimmista toimijoista ovat pääomasijoittajien omistuksessa, jolloin voitot valuvat kansainvälisille rahastoille, holding-yhtiöille ja kiinteistörahastoille.
Jos raha olisi joki, se virtaisi pohjoisesta etelään – ja katoaisi lopulta veroparatiisien sameisiin vesiin.
Suhteessa julkisen rahan määrään järjestely on käsittämätön:
asukas maksaa hoivakorvauksina ja vuokrina, me muut verotuksessa: hyvinvointialueen tukina, asumistukina ja toimeentulotukina.
Tämä on taloudellinen perpetuum mobile – paitsi että liike-energia tulee veronmaksajan selkänah… taskusta.
—
Kenen ehdoilla?
Hoiva on ihmisarvoa.
Mutta järjestelmä, jossa asiakas ei voi valita, hinnat eivät jousta ja voitot valuvat ulkomaille, ei ole hoivaa.
Se on julkisrahoitteinen tuottoautomaatti.
Yritys kantaa vain nimellistä riskiä, mutta saa täyden tuoton.
Julkinen sektori kantaa täyden riskin, mutta ei saa juuri mitään takaisin – paitsi uutisotsikoita epäkohdista.
Jos julkisilla varoilla luodaan voittoa, sitä pitäisi voida verottaa tiukemmin tai periä osa tuesta takaisin.
Suomi ei ole kapitalistinen eikä sosialistinen valtio.
Olemme outo hybridi, jossa voitot on yksityistetty ja kustannukset sosialisoitu.
Jos jokin ansaitsee nimen mätäpaise, se on juuri tämä.
—
Voiko tämän tehdä toisin?
Pitäisi palata osittain aikaan, jolloin julkinen tuotti asumispalvelut itse.
Tämä ei ole ideologiaa – tämä on matematiikkaa. Ja ehkä ihmisoikeuskysymys.
Kun yksikkö ei tavoittele voittoa:
– henkilöstömitoitusta ei optimoida minimiin
– vuokrat eivät karkaa konsernin sisäisiin yhtiöihin
– kapasiteetti suunnitellaan tarpeen mukaan (aluepolitiikkaa ja työllisyyttäkin huomioiden)
– mahdolliset ylijäämät jäävät palveluihin
Toinen vaihtoehto:
antaa osa nykyisestä 3 000–3 500 € kuukausikustannuksesta ihmiselle itselleen palvelusetelinä.
Tai kehittää omaishoidontukijärjestelmää.
Voisiko ihminen tuolloin asua kotonaan pidempään ja ostaa palveluita – apua – paikallisilta pienyrittäjiltä?
Pienenisivätkö toimeentulotuki- ja asumistukikustannukset?
Vähenisikö työttömyys?
Lisääntyisikö valinnanvapaus – ensimmäistä kertaa?
Tukea voisi suunnata myös pienemmille ja paikallisille asumispalveluita tarjoaville toimijoille, jolloin syntyisi todellista kilpailua, laatua ja innovaatioita.
Ja ehkä hoivayrittäjyyttä, joka ei perustu rakenteelliseen köyhyyteen.
Utopiaako?
Ehkä. Mutta niin oli sähkökin aikanaan.
—
Valoa tunnelin päässä?
Nykyinen järjestelmä on suuri ja kallis, eikä sen muuttaminen ole helppoa.
Mutta kaikki on mahdollista.
Ja ehkä juuri nyt – kun hyvinvointialueet etsivät säästöjä ja ihmiset väsyvät maksamaan laskuja moneen kertaan – on oikea hetki kysyä:
Entä jos tekisimme tämän toisin?
Entä jos rakentaisimme järjestelmän, jossa hoiva on hoivaa; köyhyys ei ole rakenteellinen ominaisuus; julkinen raha ei valu ulkomaille; ja ihmiset voivat elää, eivät vain selviytyä?
Olisiko se pieni vallankumous.
Sellainen, jonka Suomi tarvitsee.
”Veljeä ei jätetä.”
Entä pappa?