No, onhan tämä päivä kieltämättä tuntunut jo koleammalta. Eihän tuo lämpötila nyt niin radikaalisti ole tipahtanut, mutta kun koko viikko on ollut varsin lämmin ja eilinen päivä jopa helteinen, niin onhan tuossa ollut jonkin verran kontrastia…. Hrrr…
Vaan kyllähän tämä kesä väistämättä alkaa olla paketissa – syyskuuhun on enää kymmenen päivää ja tulevana maanantaina on se kuuluisa Pertun nimipäivä, jolloin pääskysten sanotaan aloittavan matkansa etelään. No, hyvää matkaa vain – heiltä ei sentään korona ole perunut lentomatkustusmahdollisuuksia… Me muut joudumme toistaiseksi vain haaveilemaan etelän reissuista, auringosta ja merestä.
Toisaalta, voihan tuo kesä täällä koto-Suomessakin vielä yllättää! On sitä ennenkin ollut intiaanikesiä.
Mutta, mutta… Pitipä ihan mennä tarkistamaan, mistä tuollainen nimitys tulee – intiaanikesä? Äkkiseltään Suomen suven jälkilämmöt ja intiaanit tuntuvat melko kaukaisilta yhdistettäviksi… Sen verran toki tiesin ennestäänkin, että intiaanikesällä tarkoitetaan jonkinlaista ”kesän paluuta”, lämmintä ajanjaksoa, joka tulee, kun oikeastaan pitäisi olla jo syksy ja säät sen mukaiset.
Pikainen kuukkelointi antoikin asiaan selvennystä! Intiaanikesällä on tarkoitettu lämmintä jaksoa, joka tulee syyskylmien jo alettua. Eli ensin pitää olla jo kylmää ja sitten tulee tällainen ekstrakesä. Asia selvä.
Nimitys tulee kuulemma alkujaan siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanit seurasivat tarkoin säätilaa ja heillä oli toiveena, että lokakuun puolivälin tienoville tulisi vielä lämmin jakso: se olisi ollut heille suotuisa merkki tai enne niin metsästyskautta kuin siirtokuntiin tehtäviä hyökkäyksiä ajatellen. Ensimmäisen voisin jotenkin järkeillä eläinten liikkumisen tai vastaavien luontoon liittyvien perusteluiden kautta, mutta miten hyökkäykset siirtokuntia vastaan onnistuisivat paremmin lämpimällä…? No, olisihan se tieten ollut ikävämpää hangessa, tuulessa ja tuiskussa käydä hyökkäykseen…
Termiä on käytetty Suomessakin varsin – minusta yllättävänkin – pitkään, jo 1900-luvun alusta lukien. Mutta onhan noita lämpimiä loppukesän tai syksyn päiviä ollut aikaisemminkin! Mikä intiaanikesä on ollut ennen kuin siitä tuli intiaanikesä?
Minulle oli uusi tieto, että ”vanha kansa” puhui muun muassa Pärttylin (eli Pertun) pikkukesästä! Ja että vastaavia nimityksiä on (ollut) muillakin kansoilla: Ruotsissa on brittsommar (Pyhän Birgitta, 7.10.); Englannissa All-hallown Summer (kaikkien pyhien kesä, joka tulee luonnollisesti pyhäinpäivästä) ja Ranskassa on puolestaan Pyhän Martin kesä (Martinpäivä 10.11.). Varmaan nimityksiä on muitakin.
No, näistä huomaa ainakin, miten eri aikaan syksy tulee eri puolille Eurooppaa…
Huomasin myös – anekdoottina mainittakoon – että virolaiset puhuvat intiaanikesästä nimellä ”vananaisten suvi”. Tämä oli suomennettu akkainkesäksi. Mikä lie ollut suomentajan ajatus tässä, mutta voihan sen ajatella sitä kautta, että siinä on saatu yhdistettyä kaksi hyvää asiaa…
No, niin tai näin, ei tämä syksyn lähestyminen nyt mikään huono juttu ole. Vaikka aurinkoa ja lämpöä ei ehkä enää niin yltäkylläisesti olekaan tarjolla, niin muita luonnon ja puutarhan antimia sitten sitäkin enemmän: mansikoita, mustikoita, kurkkua, tomaattia, lakkoja, sieniä, kaalia, omenoita, herukoita, kesäkurpitsaa, vadelmia, puolukoita, luumuja…
Kotoinen keittiömestarimme keksi kaikista näistä uuden sadon herkuista ottaa tälle illalle teemaksi vadelmat. Yleensähän niistä on tottunut tekemään jotain makeita jälkiruokia, mutta hän oli löytänyt reseptin, jossa vadelmat hyödynnettiin suolaisessa salaatissa. Illan ruokalistalla olisi siis fasaaninrintasalaattia vadelma-viinietikkakastikkeella. Reseptin hän oli löytänyt keittiömestari Heikki Valtasen Miesten keittiö -kirjasta (Gummerus 1993).
No, pikainen käynti paikallisessa marketissa korvasi fasaanin broilerilla, mutta reseptin mukaan tämä oli aivan yhtä lailla passeli vaihtoehto. Eli broileri parilalle ja kypsän, (viipaloidun) broilerin oheen sitten vihreää salaattia, tomaattia, kurkkua, punasipulia, herkkusieniä, paprikaa, avokadoa (joka avokadon ystävien jäädessä vähemmistöön jätettiin väliin – arrgghh…), kiiviä ja niitä vadelmia vielä mausteeksi ja koristeeksi. Myös salaatinkastike oli vadelmainen: vadelmaviinietikkaa, suolaa ja valkopippuria.
Kyytipojaksi kirjassa suositeltiin jotain aromikasta ja kuivaa portugalilaista valkoviiniä – paikallisen valikoimista oli löytynyt Valcatrina Branco -valkoviiniä (2019).
Ja sitten maistelemaan. No, maistuihan tämä – etenkin, kun meikäläinen on aina valmiina istumaan valmiiseen pöytään…
Mukavaa viikonloppua!