”Huomenta!” Kotitonttu havahtui toivotukseen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut toivotuksen kohteena, vaan toivotus tuli postitiskin luona. Parrakas mies seisoi tiskillä ja katseli vastapäätä olevaa postitoimiston työntekijää. ”Huomenta”, tämä vastasi. ”Nyt on se paketti tullut.” Mies vaikutti ilahtuneelta. ”Olet tainnut tätä odottaakin?” virkailija kysyi. ”Niinkö luulet?” mies naurahti. ”No, onhan sitä tullut täällä rampattua. Vaan olisi se vähän hankalaa lähteä maastohommiin ilman navigaattoria ja kun jäivät kännykkä ja tietokonekin Helsingin konttuurille…” ”Onneksi tuo kuljetus saatiin näinkin nopeaan kuitenkin toteutumaan. Käynpä hakemassa sen lähetyksen”, virkailija naurahti ja kääntyi kohti takahuonetta.
Kotitontun mielessä raksuttivat moninaiset vaihtoehdot. Kaikesta päätellen tässä voisi olla se ”mettähallituksen” mies, jonka kyytiin häntä oli kehotettu menemään.
Kotitonttu kipusi postilaatikosta ja livisti takaoven kautta pihamaalle. Parkissa oli useampikin auto: mikä niistä oli oikea? Tonttu jäi odottamaan. Kohta mies tulikin paketti kainalossaan ulos ja kiiruhti ison tummanharmaan auton luo. Takakontti auki, paketti sisään ja sitten kuljettajan paikalle. Mies käynnisti jo moottoria.
Kotitonttu hätääntyi: miten se pääsee kyytiin!? Kotitonttu teki pikaisen päätöksen, nappasi maasta ison, jäisen lumikimpaleen ja paiskasi sen kaikin voimin matkustajan puoleiseen autonoveen. Kolaus kuului pitkälle! Mutta se tepsi! Mies sammutti moottorin, nousi autosta ja suorastaan juoksi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Muuta ei tarvittu: kotitonttu vilisti takakautta kuskinpuoleiselle avoimelle ovelle ja puikahti sisään ja etuistuimen taakse.
Mies palasi hämmentyneenä autoon. Kuka lie oli keksinyt huvitella heittämällä lumipallon oveen – onneksi ei ollut tullut jälkeä. Nyt liikkeelle ja kohti Kemihaaraa!
Matka taittui hujauksesssa. Tie oli aurattu ja hyväkuntoinen, liikennettä harvakseltaan. Auto ohitti muutamia pieniä kyliä ja päätyi lopulta köryyttelemään hieman lumiselle hiekkatielle. Noin puolentoista tunnin ajon jälkeen kuski kaarsi tien sivussa olevalle parkkipaikalle. Parkissa oli pari muutakin autoa ja yhdestä nousi ulos nuori mies, joka heilautti kättään parrakkaalle. ”Pääsit tulemaan!” hän huikkasi ja hetken miehet keskustelivat unohtuneista tavaroista ja tuntuivat suunnittelevan päivän ohjelmaa.
Kotitonttu poistui vaivihkaa autosta ja piiloutui metsän rajaan. Miehet keräilivät varusteitaan ja kohta he suuntasivat metsään. Askelten äänet hiljenivät pikkuhiljaa.
Kotitonttu oli yksin.
Kotitonttu muisteli edellisenä iltana tutkailemaansa karttaa ja vertasi muistikuvaansa parkkipaikalla olevaan. Matka ei varmastikaan olisi kovin helppo, mutta… ”Jos kerran olen tänne asti tullut, niin en kyllä keskeytäkään”, tonttu valoi uskoa itseensä. Se tarkasteli ilmansuuntia ja otti sitten suunnan kohti Korvatunturinmurosta. Sinne asti ainakin olisi opastettu reitti. ”Jahka nyt pääsee sinne asti, niin miettii sitten, mitä tekee…”
Kotitonttu lähti matkaan. Se seurasi opasteita, vaikka lumisessa metsässä se ei ollut aivan helppoa, ja matka eteni tasaiseen tahtiin. Lunta ei kuitenkaan ollut ylettömästi, eivätkä kotitontun tossut juurikaan uponneet hankeen. Sääkin selkeni ja aurinko tuli esille. Kotitonttu ihaili koskemattomia lumisia maisemia ja taivalsi eteen päin askel askeleelta.
Sään selkenemisen varjopuoli oli se, että ilma kylmeni nopeasti. Tonttu lisäsi vauhtia pysyäkseen lämpimänä. Osapuilleen puolimatkassa oli Vieriharjun autiotupa ja sauna, jossa tonttu piti pienen paussin ja lämmitteli vähän aikaa. Hetken tonttu mietti, josko sen olisi parempi jäädä yöksi tuvalle ja jatkaa matkaa vasta seuraavana aamuna, mutta toisaalta… Suurin osa matkasta oli jo takana, eikä Korvatunturille olisi enää pitkälti. Sitä ennen olisi vielä Rakitsanojan kammi, jossa kotitonttu voisi tarvittaessa yöpyä.
Kotitonttu jatkoi matkaa. Aurinko oli jo laskenut ja pimeys laskeutui erämaahan. Eteneminen kävi yhä hitaammaksi. Kotitonttu tajusi, että oli tehnyt virheen, mutta sillä ei ollut enää vaihtoehtoja: kammille oli lyhyempi matka kuin takaisin tuvalle. Askel, toinen, kolmas… Oliko kotitonttu vielä reitillä? Hieman vasemmalle ehkä… Tai oikealle… Tähdet tuikkivat taivaalla ja kotitonttu koetti muistella, miten niiden avulla saattoi suunnistaa.
Pakkanen kiristyi entisestään ja kotitonttua alkoi palella jo toden teolla. Käveleminen kävi yhä vaivalloisemmaksi; jalat olivat täysin väsyksissä… Kotitonttu pysähtyi ja koetti tähystellä pimeyteen… Ei mitään. Askel, toinen, kolmas, neljäs…
”Istahdan hetkeksi hengähtämään”, kotitonttu ajatteli ja tärisi kylmästä. Se istui hankeen ja sattui katsahtamaan taivaalle. Näky lähestulkoon salpasi kotitontun hengen: taivas oli täynnä tanssivia valoja, vihreää, keltaista, punertavaa… Valo aaltoili yli taivaankannen, leimusi ja leiskui… Häipyi tullakseen taas takaisin…
”Miten kaunista”, kotitonttu kuiskasi. Yhtäkkiä sillä ei enää ollut lainkaan kylmä. Pikemminkin päinvastoin. Kotitonttu kallistui selälleen hankeen ja katseli taivaalle. ”Uskomatonta…” kotitonttu sai vielä sanottua ennen kuin sen silmät painuivat umpeen…
Pieni kotitonttu nukkui hangessa, keskellä erämaata…