Mikä on kesän ja kevään välillä niitä yhdistävänä tekijänä? Jos vastasit talvi, niin suomalaiskansalliseen luontomaisemaan meni niin, että pläjähti. Oikea vastaus on – hatsapuri.
Vaatinee hieman selitystä?
No, satuinpa joskus kesällä 2020 lukemaan iltapäivälehden uutisen maailmanmatkaaja, näyttelijä, monitaituri Ville Haapasalon hatsapuri-hankkeesta itsellenikin tutussa Puumalassa. Kiinnostava mies, herkulliselta kuulostava leipomus, viehättävä kesäkylä, joka tuntui jo tuolloin saaneen Haapasalon hankkeesta aivan uutta pontta ja elämää kaiken ikävän koronauutisoinnin keskelle. Uutinen jäi mieleen…
… ja uteliaisuus kytemään… Mitäpä on tämä hehkutettu hatsapuri? Siipan kanssa on toteutettu kaikenlaista makumatkaa milloin mihinkin maailmankolkkaan, ja Georgian naapurissa – Armeniassa – on tullut visiteerattua. Georgia sen sijaan on vielä tuntematon helmi – maa olisi varmasti ihan omankin makumatkan arvoinen.
Mutta hiljaa hyvä tulee ja sen verran sukututkimus on jo osoittanut, että jossain määrin varttihämäläisenä meikäläistä voi pitää. Ei siis ihme, että hatsapurikokeilu venähti pitkälle talveen. Eräänä arkisena iltana se inspiraatio sitten iski – tänään tehdään iltapalaksi hatsapureja! No, inspiraation ja toteutuksen välillä on tässä tapauksessa useimmiten se krooninen ongelma, että kaiken pitäisi tapahtua just’ ja heti ja leipomusten osalta se yleensä kulminoituu siihen, että kaikkia tarvittavia aineksia ei löydy… Siinä vaiheessa astuu sitten peliin luovuus (lue: hulluus) ja, kuinka ollakaan, aina sitä jotain aikaiseksi saa.
Joten kaivoin netistä ohjeen: vehnäjauhoja, kermaviiliä, kermaa, piimää, vettä, voita, suolaa, sokeria, kuivahiivaa, kananmunaa voiteluun. Näiden osalta ei ongelmia – piimän tosin korvasin muistaakseni maustamattomalla jogurtilla. Juustotäytteeseen puolestaan tulisi rutkasti suluguni-juustoa, vaan sitäpä ei Suomen markkinoilta löydy, joten korvaavaksi vaihtoehdoksi esitettiin halloumin ja mozzarellan yhdistelmää.
No, tässä tulikin se suurin tenkkapoo: inspiraation iskiessä äkkiväärän sukupuun edustajaan saavat hämäläisgeenit siirtyä sivuun ja ne vähän hoppuisammat perintötekijät ottavat vallan. Tällöin on maltti useimmiten hakusassa ja tulosta on saatava heti ja nyt. Kaivoin siis jääkaapin perukoilta kaikki juustonjämät, mitä lajia sieltä ikinä nyt sattui löytymäänkään – edamia, emmentalia, parmesania ainakin – ja sitten hommiin!
Ja näin! Talvisen pakkasillan lämmikkeeksi valmistui pikku pinollinen versioituja hatsapureja, joiden aitoudesta ei menisi valalle tumpeloinkaan leipoja. Mutta vilpitön mieli korvannee norpan mentävät aukot autenttisuudessa? Maku? Vertailukohdan puuttuessa – ei hassumpaa! Pehmeä, juustotäytteinen, runsaalla voilla voideltu lämmin leipä maistui kaikille.
Päivä pelastettu.
Vaan eipä tämä tarina tähän päättynyt.
Jokunen aika sitten surffailin työpäivän päätyttyä internetin ihmemaassa ja satuin huomaamaan, että Ville Haapasalon hatsapuri-kojun kiertue olisi yltämässä myös näille perukoille. Kaari viime kesästä talven kautta kevääseen alkoi hahmottua: nyt olisi tilaisuus oivaan empiiriseen tutkimukseen. Nyt selviäisi, mitä Haapasalo on miehiään leipurina ja hatsapuri leipänä. Joten…
…ei muuta kuin autonnokka kohti markettia, jonka pihamaalta myyntikoju sitten löytyikin. Aukioloaikaakin oli vielä jäljellä ruhtinaalliset parisenkymmentä minuuttia, joten ei muuta kuin ostoksille.
Ja siinä vaiheessa iski pikkuruinen piru mieleen. Mikä siinä on, että meikäläinen ei osaa pitää mölyjä mahassaan. Tiskillä asioidessani huomasin, että isäntä itse on kojunsa sivulla ja – vaikka hänellä luultavasti oli jo takana pitkä ja ehkä raskaskin päivä ja varmasti hän oli saanut vastailla kansalaisten kaikenkarvaisiin kyselyihin pitkin päivää – piti meikäläisen mennä suureen ääneen kailottamaan, että tulin ostoksille ihan haastemielessä: pitäähän sitä päästä tarkistamaan, onko Haapasalon hatsapuri parempi kuin omatekoinen.
Moista röyhkeyttä (huonoa huumoria) ei kukaan arvonsa tunteva ja ammattinsa taitava leipuri sulata. Vaan hyvin piti Haapasalolla pokka! Nurkan takaa alkoi kuulua tuttu ääni (ja ihailtava artikulaatio). Toki hän heti ensialkuun tunnusti realiteettina, ettei tiedä, millainen leipuri olen. (Viisaasti tehty ja hyvä näin, sillä yllätyksellisempää tapausta saa hakea. Koskaan ei nimittäin tiedä, mitä uunista tulee ulos, kun sinne jotain laittaa! Kaikki riippuu aina siitä, missä kohtaa kämmentä sangen liikkuvainen jauhopeukalo kulloinkin on vaellellut.) Vaan…
…yhden hyvin perustellun argumentin omasta puolestaan hän nosti esille: hänellä on etulyöntiasema sikäli, että suluguni-juustoa, joka on hatsapurin keskeinen ainesosa, ei saa kaupoista – hänellä on sen hankintaan omat kanavansa. Tunnustan, näinhän se kiistämättä on. Kuten jo talvella huomasin, ei täydelliseen aitouteen ole harrastelijalla mahdollisuuksia. No, jospa tuota kyseistä herkkua olisi jossain vaiheessa tulossa myyntiin Suomenkin marketteihin, niin sittenpä olisi mahdollisuus näyttää kyntensä vähän enemmän ”samalta viivalta”.
Tosin yhden huonon puolen siinä silti näen: jos kaiken tarvittavan saa ”kuin apteekin hyllyltä”, niin kaatuuko suomalainen luovuus ja hulluus siihen. Käykö kaikki liian helpoksi? Jospa tämän katajaisen kansan menestys onkin ollut siinä, että se on joutunut luovimaan haasteiden edessä ja keksimään vaikeuksissa ja kaiken niukkuuden keskellä yllätyksellisiä ratkaisuja?
Tuskin sentään. Ehkä tuo voi pitää paikkansa vähän laajemmassa mittakaavassa, mutta enpä usko, että tämän maan kotileipureiden luovuus yhteen juustoon voisi kaatua.
Mutta mitä tulee tuohon heittämääni ”vetoon”. Lupasin nimittäin julkisesti julistaa Haapasalon Suomen hatsapuri-kuninkaaksi, jos hän on paremman leipomuksen tehnyt kuin mitä itse olin rustannut.
Lienee itsestään selvää, miten tässä ”skabassa” kävi! Jos tässä mistään kilpailusta voi edes puhua. Ammattimies on ammattimies. Haapasalon nykyinen menestys hatsapurien kanssa on vaatinut pitkää kehittelytyötä, lukemattomia työtunteja, taloudellista panostusta, yhteistyötä eri tahojen kanssa, sitkeää yrittäjyyttä ja ennen kaikkea lukemattomia ja taas lukemattomia hatsapureja – tämän kaiken edessä en voi muuta kuin nöyrästi myöntää tappioni ja julistaa lupaukseni mukaisesti Ville Haapasalo Suomen viralliseksi hatsapurimestariksi.
Mitä tulee Haapasalon hatsapureihin: ne olivat ettoneena karitsakebakoiden, minttukastikkeen, valkosipulin kera paahdettujen papujen ja pähkinöiden sekä tomaatin kera vallankin ehtoisia. Kyytipojaksi valikoitui tilkkanen kreikkalaista punaviiniä. Hienoinen pyhäinhäväistyshän tuo taisi olla: onhan georgialainen viiniperinne maailman vanhimpia ja päätyminen kreikkalaiseen… No, georgialainen viini olisi pitänyt älytä tilata etukäteen/erikseen ja idea illanviettoon tuli – kuten tavallista – suoraan lennosta… Hätä ei lue lakia, joten ehkä tämä ei lopulta niin suuri synti ollut?
Suluguni-juusto oli muuten varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Sillä oli erikoinen, tiivis rakenne ja maku, josta en oikein päässyt selville! Siitä tuli mieleen jonkilainen makumuisto lapsuusajoilta ja olen sitä nyt viime ajat koettanut palauttaa mieleeni… Täytyy varmaan ostaa sulugunia, jos/kun sitä joskus saa, ja jatkaa dementian torjuntaa sitten uudemman kerran. Nyt ei raksuta.
(Vaan sen verran kuitenkin vielä väitän, että kyllä tuossa ”kisassa” silti ihan riittävän hyvänä kakkosena tuli pieni ja sitkeä kotileipuri. Maarut tulivat täyteen, eikä kukaan kuollut tai tainnut saada edes vatsanpuruja… Ja, jos tuore, lämmin leipä on silattu juustolla ja voisulalla, ei voi mennä kovin pahasti pieleen!)