Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa vierailin menneenä lauantaina Porin Käppärän hautausmaalla. Alueen tunnetuin muistomerkki, jota itsekin menin sinne ihmettelemään, on Juséliuksen mausoleumi.
Rakennus itsessään on 35 metriä korkea uusgoottilaista tyyliä edustava hautamuistomerkki. Sen rakennutti varakas liikemies Fritz Arthur Jusélius (1855–1930) ja arkkitehtina toimi Josef Stenbäck. Rakennus on kuuluisa erityisesti Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemista ja maalaamista (ja hänen poikansa Jorma Gallen-Kallelan sittemmin uudelleenmaalaamista) freskoista ja koristemaalauksista.
Kaikkinensa ainutlaatuinen rakennustaiteen helmi.
Silti tarina siellä taustalla on vielä vaikuttavampi.
Mausoleumi on 11-vuotiaana kuolleen Sigrid Juséliuksen viimeinen leposija. Mainittu rakennuttaja Fritz Jusélius oli hänen isänsä.
Fritz Jusélius avioitui vuonna 1882 porilaisen Blenda Theresia Moliisin kanssa. Pariskunnan ensimmäinen lapsi, vuonna 1884 syntynyt tytär kastettiin Thyra Theresiaksi. Hän kuitenkin menehtyi vanhempien suruksi vain vajaan viiden kuukauden ikäisenä.
Vuonna 1887 syntyi toinen, mitä ilmeisimmin hartaasti toivottu ja odotettu tytär. Lapsi sai nimekseen Sigrid Maria ja hänestä kasvoi isänsä silmäterä. Muita lapsia Fritz ei enää saanut, joten on siksikin ymmärrettävää, että tytär oli isälleen kaikki kaikessa.
Sigrid oli kuusivuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Äiti ja tytär muuttivat Ruotsiin, Tukholmaan. Isä piti silti koko ajan yhteyttä pikku-Sigridiin ja teki kaikkensa, jotta yhteys isän ja lapsen välillä ei katkeaisi.
Isä-Fritzin iloksi tytär muutti äitinsä kanssa takaisin Suomeen vuonna 1895 ja he asettuivat asumaan Turkuun. Yhteydenpito tyttären kanssa oli nyt helpompaa. Elämä alkoi asettua uomiinsa ja Sigrid aloitti syksyllä 1897 koulun Turun ruotsalaisessa yhteiskoulussa (Åbo svenska samskola).
Mutta, kuten niin usein, onni oli jälleen hetkellistä. 1800-luvun loppupuolella Suomessa riehui toistuvia tuhkarokkoepidemioita. Rokkoon menehtyi vuosittain tuhansia lapsia.
Tauti oli arvaamaton. Se ei eritellyt rikkaita tai köyhiä, vaan kuka tahansa saattoi sairastua. Fritz Juseliuksen kauhuksi tauti kohtasi vuoden 1898 talvella myös Sigridin, hänen ainokaisensa.
Fritzin tuskaa lisäsivät varmasti hänen omat kokemuksensa. Hän oli 12-vuotiaana menettänyt oman isänsä keuhkotaudille. Lisäksi muistoissa eli myös esikoistytär Thyran menetys…
Sairaus oli Sigridillä mitä ilmeisimmin ankara: jälkitaudit seurasivat toisiaan ja pikku-Sigrid riutui taudin kourissa. Isä oli epätoivoinen ja teki kaikkensa, jotta tytär suinkin paranisi. Mitä vain rahalla ikinä saisi: parhaat lääkärit, parhaat lääkkeet, parasta hoitoa.
Kaikki turhaan.
Sigrid menehtyi tuhkarokon jälkitautina saamaansa keuhkotuberkuloosiin Turun kodissaan 19. kesäkuuta 1898.
Eli käytännössä tarkalleen 125 vuotta sitten.
Isä ei ehtinyt tyttärensä kuolinvuoteen ääreen, mistä hän sittemmin syytti itseään kovin sanoin.
Fritz Juselius oli murheen murtama. Hän takertui epätoivossaan tyttärensä muistoon ja sen vaalimiseen. Nähtyään Turun tuomiokirkossa Kaarina Maununtyttären hautakappelin hänessä alkoi kypsyä ajatus rakennuttaa Sigridille jotain samantapaista.
Kuten todettua, lopputulos oli vaikuttava.
Mausoleumi valmistui alkujaan vuonna 1903, mutta lukuisien rakennusvirheiden ja onnettomuuksien aiheuttamien remonttien, korjausten ja restaurointien vuoksi Sigridin balsamoitu ruumis saatiin siirrettyä mausoleumiin valkeaan marmoriarkkuunsa vasta vuonna 1941.
Isä ja tytär lepäävät siellä nyt yhdessä:
Fritz Jusélius kuoli vuonna 1930. Liiketoimillaan hankkimansa valtavan omaisuutensa, jonka avulla hän ei ollut pystynyt pelastamaan tytärtään, hän testamenttasi Sigridin nimeä kantavalle säätiölle.
Säätiö myöntää vuosittain miljoonia euroja (esim. 2023 lähes 16 milj. €) apurahoja lääketieteelliseen tutkimukseen – jotta jonkun toisen isän tai äidin lapsi voitaisiin pelastaa.
Ja on voitukin. Ja ajan myötä voidaan pelastaa varmasti yhä useampia. Sigridin kuolema ei ollut merkityksetön.
Silti…
Siinä kappelin edessä seisoessa tuli mietittyä kaikenlaista… Fritzin ja Sigridin aika oli tieten omanlaisensa. Tietämys lääketieteestä oli rajallisempi kuin nykyisin; lääkkeitä ei kaikkiin sairauksiin tuolloin välttämättä edes ollut tai niiden teho ei ollut riittävä… Sairauden edessä elämä oli usein arpapeliä ja toisinaan suurinkin rakkaus ja uhrautuvaisin huolenpito osoittautuivat riittämättömiksi.
Juséliusten aikaan yhteiskunta oli myös jakautuneempi sääty-yhteiskunta. Jotkut kansalaisista – kuten Juséliukset – olivat hyväosaisia, jolloin omaisuus toi turvaa vaikeuksien keskellä. Suuri osa väestöstä eli silti paljonkin niukemmissa oloissa. Köyhä oli tuolloin todellakin köyhä. Jos ei ollut varallisuutta, ihminen oli pitkälti kanssaihmisten satunnaisen hyväntahtoisuuden tai kirkon hyväntekeväisyyden tai kaupunkien ja kuntien niukan köyhäinhoitoavun varassa.
Nälkä ja sairaudet veivät voimat ja olivat usein kirjaimellisesti kuolemaksi.
Nykyään…
Meillä on tietoa, lääkkeitä, sosiaali- ja terveyspalveluita. Meillä on lukemattomia keinoja kamppailla niin sairauksia kuin vähäosaisuutta ja syrjäytymistäkin vastaan. Meillä on myös ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin käsitelty ihmisten – niin lasten kuin aikuisten – perusoikeuksia ja yksilöllisyyttä, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.
Silti 4-vuotias lapsi menehtyy ja oletetusti vanhempiensa raa’an väkivallan uhrina!
Eikä hän ole ainoa väkivallan lapsiuhri tässä maassa: tutkimusten mukaan alle kouluikäisiin ja alakouluikäisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt, vaikka vanhemmissa ikäluokissa tilanne on kohentunut. Nuorimpiin lapsiin kohdistuvia vakavimpia tapauksia on joka vuosi muutama.
Siinä mausoleumin edessä en voinut olla miettimättä näitä kahta eri aikakausien lasta… Sairaudesta ja väkivallasta johtuvien kuolemien vertailu on ehkä kaukaa haettua, mutta jokin näissä kahdessa tarinassa kosketti.
Toinen lapsi sai osakseen rakkautta ja vaurautta yltäkylläisesti ja edessä olisi mitä luultavimmin ollut niin sanottu hyvä elämä. Silti hän, sattuman oikusta, sairastui ja menehtyi, koska keinoja hänen pelastamisekseen ei yksinkertaisesti ollut.
Toinen lapsi sai lyhyen elämänsä aikana osakseen väkivaltaa ja syrjäytymistä, rakkautta ehkä hivenen tai vääristyneenä. Myös hän menehtyi, vaikka hänen pelastamisensa olisi ollut mahdollista. Kuten todettua, meillä on tietoa, palveluita, turvaverkkoja…
Silti yhteiskunta petti tämän pienen lapsen. Toisin sanoen me petimme hänet.
Miksi?
Puuttuuko meiltä yhteisvastuu? Yhteisöllisyys?
Vai eikö meillä ole enää rakkautta?
Fritz Juselius käänsi suunnattoman menetyksensä, rakkaudesta kummunneen surunsa, voimavaraksi ja sai ehkä omalle elämälleen ja tyttärensä kuolemalle tarkoituksen.
Me?
Odotamme seuraavaa lööppiä?
Sigrid Juséliuksen tarina on koottu mm. seuraavilta sivustoilta:
https://www.visitpori.fi/?service-card=Juseliuksen-mausoleumi
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Fritz_Arthur_Jus%C3%A9lius
https://www.sigridjuselius.fi/saation-historia/
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Sigrid_Jus%C3%A9lius
https://turust.fi/viikon-turkulainen-sigrid-juselius/
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Jus%C3%A9liuksen_mausoleumi
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Sigrid_Jus%C3%A9liuksen_s%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6