Tässä on vierähtänyt jokunen aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Itse asiassa viimeisin teksti on – jos ei edellisvuoden laskiaisjutun uudelleenpostausta tai Agricolan päivän kirjoitelmaa lasketa – kirjoitettu kaksi päivää sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tuossa kirjoituksessahan vaadin järjettömän, mielipuolisen sodan lopettamista…
No, kukapa sotaa puolustaisi, mutta… Yksi huutavan ääni korvessa – eipä sillä juuri merkitystä ole! Isommatkin protestit ovat osoittautuneet hyödyttömiksi. Huomattava osa maailman valtioista on tuominnut Venäjän hyökkäyksen – tuloksetta!
Päivät ovat kuluneet ja viikot vierineet… Sota jatkuu edelleen ja Venäjä vain kiihdyttää hyökkäystään.
Ukrainalaisten edessä voi olla pitkä ja raskas tie kuljettavanaan, eikä määränpäästä ole varmuutta. Jos voitontahto, rohkeus, määrätietoisuus ja rakkaus kotimaata kohtaan olisivat sodissa määräävä tekijä, olisivat ukrainalaiset voittaneet jo mennen tullen. Ikävä vain, että tahto ei yksin riitä ja rohkeus ja määrätietoisuuskin ovat voimattomia, jos vastassa on suurvalta loputtomine mies- ja asetarvikeresursseineen.
Toki tuo ylivoimaiseksi oletettu suuri armeija on toistaiseksi osoittautunut enemmän tai vähemmän savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi. Venäjän vuosikymmenten saatossa armeijansa uudistamiseen osoittamat miljardit ruplat mitä ilmeisimmin kelluvat nyt takavarikoituina eurooppalaisissa satamissa tai pakenevat pitkin maailman meriä. Tai seisovat tyhjillään ja hiljaisina kaupunkien hienostoalueilla… Jos maan johtaja on varastanut vallan ja valtion kassan, niin kaipa hänen kaverinsa ovat sitten noudattaneet samaa hyvää maantapaa ja varastaneet loput… Maan kehittäminen ja armeijan uudistaminen vaikuttavat joka tapauksessa jääneen vähintäänkin puolitiehen – Ukrainan ja ehkä koko Euroopankin onneksi.
(Liekö niitä kuuluisia ydinaseitakaan huollettu ja ajanmukaistettu? Onko todellisuudessa suurempi vaara se, että ne lojahtavat telineisiinsä kuin että niitä saataisiin lentämään kohden Euroopassa valtoimenaan vellovia natsismipesäkkeitä… No, toivottavasti näiden vempeleiden ytimen ruudikkuutta ei tulla testaamaan!)
Mutta mutta… Vaikka armeija olisi kuinka savijalkainen, on se silti kykenevä suunnattoman tuhon tuottamiseen. Tätähän olemme saaneet menneiden viikkojen ja päivien aikana todistaa: silmitöntä tappamista, brutaalia kidutusta, tarkoitushakuista tuhoamista, joka kohdistuu niin kansaan kuin maan infraankin. Ehkä venäläisestä näkökulmasta tai paremminkin Venäjän johdon näkökulmasta tällä heidän toiminnallaan on tarkoitus ja tavoitteet, mutta Ukrainan ja sen kansan suunnasta tai yleensä inhimillisesti katsottuna venäläisten toiminta on täysin epäinhimillistä ja järjetöntä!
No, sota on.
Mutta jokainen sota päättyy jossain vaiheessa. Se, miten tämä sota päättyy, on vielä arvailujen varassa. Kuitenkin jokainen päivä, jonka Ukraina kestää, on voitto ja turvaa niin heidän kuin koko Euroopan tulevaisuutta. Jos Ukraina voittaa sodan, hyvä niin. Luultavasti edessä on kuitenkin jonkinlainen laiha kompromissi, ellei Venäjän joukkoja saada hengeltään tai materiaaliresursseiltaan romahtamaan ja lopullisesti karkotettua valtaamiltaan alueilta. Jos Ukraina häviää…? Tilanne jäätynee vuosikausiksi: vaikka Venäjä onnistuisi miehittämään maan ja vaihtamaan sen hallinnon itselleen myötämieliseksi, niin kansan katkeruus ei tule katoamaan moneen, moneen sukupolveen. Ukrainan 44-miljoonaista kansaa Venäjä ei pysty millään vaihtamaan tai kadottamaan. Kokonaan ainakaan.
Joka tapauksessa, käytännössä, kävipä sodassa miten tahansa, Venäjä on hävinnyt.
Monin tavoin.
Entä Suomi?
Maamme on läpi koko historiansa ajan tasapainotellut suhteessaan Venäjään ja sittemmin Neuvostoliittoon ja jälleen Venäjään. Käytännössä olemme eläneet viime sodista ja jo lukemattomilta niitä edeltäneiltä vuosisadoilta periytyneen kaunan, enemmän tai vähemmän muodollisen ystävyyden, talouden ja turvallisuuspolitiikan miinakentällä. Sinänsä tuloksellisesti – Suomi on edelleen itsenäinen valtio – mutta historiamme tuntien tämä rinnakkaiselo ei ole toteutunut täysin vilpittömästi ja avoimin mielin.
Nyt, kuten tasavallan presidentti Niinistö totesi, naamiot on riisuttu – puolin ja toisin – eikä paluuta entiseen enää ole. On vaikea ylläpitää ”rauhanomaista rinnakkaineloa” ja ystävällisiä tai vähintäänkin kohteliaita välejä, kun vastapuoli on osoittautunut omia suurvaltapoliittisia intressejään häikäilemättömästi ja muita kuulematta toteuttavaksi itsevaltaiseksi autokratiaksi.
Suomi on vaikean tilanteen ja valintojen edessä. Maallamme on vahva puolustus, ammattitaitoinen sotilasjohto ja laaja kansallinen yksimielisyys. Olemme silti pieni kansa, jolla on rajalliset resurssit. Vastapuolella on suurvalta… Totuuden nimissä on muistettava, että pienten kansojen asema suurvaltojen maailmassa ei koskaan ole ollut kovin kehuttava.
Lisätuki ei varmastikaan olisi haitaksi.
Suomen Nato-jäsenyyden hakeminen lienee nyt lähempänä kuin koskaan. Se, mitä mahdollinen jäsenyys sitten käytännössä tarkoittaa, jää nähtäväksi. Toisaalta, jäsenyys sinänsä ei varmasti muuta Suomen osalta mitään. Tarkoitan tällä sitä, että maantieteelliselle sijainnillemme emme edelleenkään voi mitään ja Venäjä on naapuri tulevaisuudessakin. Ja siksi, vaikka sota Ukrainassa jättää varmasti osaltaan jälkensä suomalaistenkin mieliin ja vie kauan ennen kuin sen aiheuttamat vauriot itäisiin naapuruussuhteisiin ovat korjautuneet, niin silti… Jotenkin tässä olisi elettävä.
Suomi tuskin muuttaa suhtautumistaan tai lähtee uhittelemaan itäiselle naapurilleen. Mitä syitä Suomella olisi ryhtyä vaatimaan muutoksia jo vuosikymmeniä vallinneeseen status quo -tilaan!? Vaikka taustatukena olisi millainen Nato-jäsenyys tahansa! Lienemme edelleen valmiita jatkamaan sitten aikanaan samaa rauhallista rinnakkaisteloa kuin tähänkin asti. Myös viime sodat toivat aluemenetyksiä ja aiheuttivat suunnatonta katkeruutta, mutta: jos olisimme ripustautuneet sotien tai miten tahansa kaukana historiassa koettujen vääryyksien hirttonaruun, värittäisi niiden luoma katkeruus nykypäivää ja vain toisi lisää epävarmuutta tulevaisuuteen. Tosiasioiden hyväksyntä on ollut ainoa vaihtoehto, jonka varaan on voinut rakentaa.
Itse ainakin rakentaisin tulevaa mieluummin tyytyen nykyisyyteen, rauha sydämessä.
Venäjä on silti väistämätön kysymysmerkki. Ukrainan tapahtumat ovat saaneet jopa miettimään, onko itäinen naapuri – tai paremminkin sen ylin johto/johtaja – todella mennyt vainoharhaisuuden puolelle ja neuvostonostalgiassaan valmis jopa uhraamaan kokonaisen kansakunnan. Vai onko Venäjän toiminta vain sen häikäilemätöntä suurvalta- ja voimapolitiikkaa ja samalla vastakkainasettelun ja suoranaisen pelon luoma pyrkimys eristää Ukraina Euroopasta? Viis veisaten siitä, että samalla käytännössä romutetaan molempien maiden mahdollisuudet kehittää tuotantoelämäänsä ja yhteiskuntaansa. Miten pitkälle Venäjä on suunnitelmansa jo ulottanut?
Mene ja tiedä.
Suomen kannalta keskeinen kysymys lieneekin, että jos Ukrainan neuvostoajan jälkeiset pyrkimykset ”länsimaistua” antoivat aihetta viimeaikaisiin tapahtumiin, niin voisiko Suomen Nato-jäsenyydestä tehtävä hakemus aiheuttaa täällä jotain samankaltaista. Venäjältä on turha odottaa ymmärrystä Suomen toiminnalle. Venäjän johto ei varmasti pysty ymmärtämään, että Suomi kokee itäisen naapurinsa uhaksi itselleen. Asetelma lähtee heidän osaltaan aina siitä, että Venäjä on uhattuna ja sen tulee puolustautua – jopa hyökkäyksellä.
Paradoksaalista, että kumpikin maa näkee uhan itseään kohtaan todellisena.
Joten… Jos Suomi jättää Nato-hakemuksensa, niin jonkinlaisia reaktioita lienee Venäjän suunnalta odotettavissa. Sinänsä vaikea uskoa, että Suomeen kohdistuisi suoraa aseellista aggressiota minkään ”erityisoperaation” tai terrorististen iskujen tapaan etenkään, jos Nato-maiden taholta asenne jäsenyyteen osoittautuu myönteiseksi ja myös käsittelyajalle saadaan riittävät turvatakuut. Mahdollisia toki nuokin… Ennemminkin lienee silti odotettavissa ilmatilaloukkauksia, mielipiteenmuokkauspyrkimyksiä ja väritettyjä totuuksia ja erilaista disinformaatiota, pienimuotoisia mielenilmauksia (niin Suomessa kuin Venäjänkin puolella), pakolaisvirtojen ohjailua rajoille, palvelunestohyökkäyksiä tai jopa suoranaista perusinfraan kohdistuvaa haitantekoa.
Kaikenlaisessa uhittelussa ja aggressioissa vain mielikuvitus on rajana. Jokaisen uhmaikäisen tai teinin vanhempi tietää tämän hyvin… Vitsi vitsinä, mutta…
No, ”laissez-passer, le monde va de lui-même”! ”Antaa asioiden mennä omaa rataansa, maailmakin pyörii itsekseen”. Tuo nyt on enemmänkin talouselämään liitetty sanonta, mutta lienee sovellettavissa nykytilanteeseenkin!
Eli antaa lentokoneiden lennellä – eivät ne voi rajalle parkkiinkaan jäädä ja rajan yli tulevien suhteen ovat protokollat olemassa. Palvelunestohyökkäyksiin voidaan pyrkiä varautumaan ja enimmäkseenhän ne ovat olleet hetkellistä kiusantekoa – harvoinpa näissä nyt sietämättömän kauaa on joutunut odottelemaan tilanteen korjaantumista. Lapsellista kiusantekoahan tuollainen on. Perusinfran lamaaminenkin – sähköjen tai vesihuollon katkeamien – on loppujen lopuksi hetkellinen riesa. Toki sellainen teettää ylimääräistä työtä ja pärjääminen korjausten ajan vaatii vähän kekseliäisyyttä, mutta ovathan nuo sähköt olleet ennekin poikki jo myrskytuhojenkin vuoksi ja välillä on vesijohtoihin lurahtanut ei toivottuja ainesosia… Vedenjakelu on käynnistynyt aina hyvin nopeasti.
Ongelmat on tehty korjattaviksi.
Oman lukunsa muodostanevat pyrkimykset vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ja hajauttaa yksimielisyyttä. Voi tosin olla nykytilanteessa aika vaikeaa… Toki suomalaisissakin löytyy aina niitä, jotka ovat syystä tai toisesta – ideologisista syistä, rahasta, uratuesta tai silkkaa hölmöyttään – valmiita myymään vaikka viimeiset villasukkansa veli Vladimirin hyväksi. Näitäkin on nähty ja naapuri sangen mielellään ja aktiivisesti myös etsii itselleen ”hyödyllisiä idiootteja”. Suomalaisilla on kuitenkin ollut vuosisatojen verran aikaa muodostaa mielipiteensä ja varmasti maamme omat sodat ja nyt Ukrainan tapahtumat ovat sementoineet suuren enemmistön kannat aika vakaalle pohjalle. Vaikea kuvitella, että vaikkapa nettipalstojen trollaajat kovin onnistuneesti pystyvät enää vaikuttamaan.
Mutta kaikkinensa… On silti aina asioita, jotka eivät ole omissa käsissämme. Etenkään emme voi vaikuttaa itäisen naapurimme päätöksiin ja toimiin. Voimme kuitenkin valita, miten reagoimme ja miten vastaamme mahdollisiin agressioihin. Meidän ei ole pakko provosoitua, jos meitä provosoidaan. Voimme edelleen – vaikka sitten Nato-maanakin – olla se sama hyvä ja lojaali naapuri Venäjän kansalle, sen kansalaisille, vaikka sen hallinnolle osoittaisimmekin määrätietoisesti, että seisomme edelleen lujina omalla maallamme.
Toisaalta, on asioita, joihin voimme vaikuttaa ja joihin on syytä myös vaikuttaa. Paitsi jo mainitun asenteen lisäksi, voimme huolehtia siitä, että tulipa sitten vastaan säätä mitä tahansa, olemme varautuneita kaikkeen. Mihin tahansa. Niin yksilöinä, perheinä, yhteisöinä kuin valtionakin.
Tulipa sitten auringonpaistetta tai poutasäätä, sadekuuroja, syysmyrskyä tai vaikka sitten lunta ja räntää tupaan roppakaupalla, meillä on oltava, mitä tarvitaan. Hyvän sään aikana asiat rullaavat omalla painollaan, mutta silloin juuri on syytä tarkistaa katon vedenpitävyys (jotta ei sitten sateiden yllättäessä jouduta taas etsimään tarveaineita pitkin maailmaa…).
Jos kaikki tuo, mistä edellä olen kirjoittanut, tarkoittaa muun muassa sitä, että elintarvikkeiden, sähkön ja polttoaineiden hinnat nousevat, elintasomme kärsii ja joudumme tekemään arjessamme kipeitä valintoja – olkoon sitten niin.
Me jaksamme ja pärjäämme kyllä. Yhdessä ja yhtenäisinä.