Lastenkasvatuksen vanhoja ja (enemmän tai vähemmän) hyviksi koettuja keinoja ovat kautta aikain olleet lahjonta, uhkailu ja kiristys. Itse lisäisin tuohon listaan vielä huijauksen.
No, taitaa tuo oma jälkikasvu olla jo siinä iässä, että kasvatettu on, mitä on, ja nyt on jo myöhäistä tehdä mitään.
Ei se silti estä huijaamasta!
Tarinan tausta? No, tulipa tuo pesueesta maailmalle jo omilleen ehtinyt lapsukainen viikonlopuksi kyläilemään ja – syystä tai toisesta – oli keskustelu kääntynyt lehtipihveihin. Mutkan kautta sain tästä tiedon, mutta yskä ymmärretty! Mitä lapsukainen toivoo, se hänen on saatava! Vaikka sitten tiara Towerin kruununjalokivistä!
Mutta, mutta… Iski inflaatio. Ostosreissulla, tehdessäni kaupan hyllyjen välissä syväluotaavaa empiiristä analyysiä naudanlihan hinnanmuodostuksesta iski inflaation lisäksi myös nuukuus. Jos koko poppoolle aikoisi lehtipihvit pyöräyttää, niin siinä menisi kertarytinällä ainakin puolen viikon ruokabudjetti. Tai sitten piffi olisi mallia ”jäipä nälkä”.
Siirrymme siis siihen luvattuun huijausvaiheeseen.
Muistin nimittäin joskus lukeneeni ja itse asiassa ammoin tehneenikin sellaisia saiturin lehtipihvejä – budjetti- ja huijarinkin lehtipihveiksi olen kuullut niitä sanottavan. Joten…
…hätä ei lue lakia ja keksii keinot: rasiallinen naudan ja toinen mokoma sika-nautajauhelihaa ostoskoriin ja ilme iloisena ilmoittamaan jälkikasvulle, että yllätys, yllätys: sunnuntaipäivällisellä onkin sitten lehtipihvejä!
Hieman omaatuntoa kirpaisi lapsukaisten innostuneet katseet: ”Jee! Herkkua!” Mutta arpa oli heitetty ja vastaan tulisi aikanaan, mitä sitten tulisikaan…
Eli idea näissä ”lehtipihveissä” on, että jauhelihasta pyöritellään palloja, jotka sitten kahden kelmun välissä (tai muovipussissa) kaulitaan ohuen ohuiksi, mutta pinta-alaltaan vastaavasti suuriksi pihveiksi. Nämä sitten pakastetaan ja paistetaan jäisinä erittäin kuumalla pannulla, voin ja öljyn seoksessa. Maustaminen tapahtuu vasta tämän jälkeen: suolaa, pippuria, mitä itse kukin nyt piffinsä päälle halajaakin. Itse tyydyin suola-pippuri -linjaan.
Näin valmistettuina ei pitäisi huomata eroa näiden ja oikean lehtipihvin välillä…
Alkukeitoksi rustasin lämmittävää paprika-katkarapukeittoa (johon tosin katkaravut laitoin erilleen, koska 20 % syömäkunnasta ei ymmärrä yhtään mitään hyvän päälle). Pihvien kylkeen laittelin puolestaan perinteistä suomalaista pottua lohkoperunoina timjamilla ja mustapippurilla höystettyinä. Lisäksi pakkasesta kaikki vihreä, mitä siellä tähän hätään nyt oli (papuja, ruusu- ja parsakaaleja) – nämä gratinoin juustokastikkeella. Piffien päälle vielä hollandaisekastiketta (en tunnusta, että se oli purkista…).
Jälkiruuaksi rustasin jaffa-tuorejuustokakun.
Kaapista löytyi vielä puolikas rasia kanttarelleja, jotka oli hyväkin saada jo käyttöön. Paahdoin ne pannulla vähintäänkin koristeeksi, mutta taisivatpa ne oman makusäväyksensäkin antaa… Etenkin, kun piti mielessä vanhan keittiöviidakon sananlaskun: voin kanssa siitä saa kaksinverroin parempaa…
Ehkä sain huijauksen anteeksi…?
Tässä vielä ohjeiden tapaisia – keräilty netistä vähän sieltä jos täältä ja mukailtu sitten taito-laiskuus-tarvike -tilanteen mukaisesti.
Ensinnäkin keitto…
Idea keittoon lähti työpaikkaruokalassa tarjolla olleesta vallan erinomaisesta paprika-katkarapukeitosta. Reseptiä ei luonnollisestikaan ollut, mutta makumaailma viittasi paprikan ja chilin sekä tomaatin suuntaan. Niiltä pohjilta löysin blogista ”Peggyn pieni punainen keittiö” ohjeen (https://pienipunainenkeittio.com/paahdettu-lempean-tulinen-paprikakeitto/), joka meni oletettavasti varsin lähelle syömääni herkkua. Loput – eli oljyssä valkosipulin ja chilin kera paahdetut katkaravut – sävelsin itse.
Paprika-katkarapukeittoon meni siis kolme isoa paprikaa (noin 900 g), pari sipulia ja yksi (mieto) chilipalko. Paprikoista ja chilistä poistin siemenet, sipulit kuorin ja lohkoin – sitten koko komeus sai pienen, mutta pikaisen öljykylvyn ja hyvin maltillisen suolahoidon (vajaa 1 tl koko satsiin), minkä jälkeen tämä pellillinen meni uuniin 200 asteeseen noin 25 minuutiksi.
Paahdon jälkeen paprikoiden kuoret irtosivat varsin hyvin (ja, mikä ei irronnut, sai jäädä) ja kasvikset siirtyivät kattilan puolelle uimasilleen litraan kasvislientä. Perään heitin vielä yhden varsisellerin varren. Sitten keitos saikin hautua siihen asti, että kasvikset olivat soseutuskypsiä.
Muutaman minuutin surauttelun jälkeen ropsautin mausteeksi tomaattipyrettä (puolisen desiä), fariinisokeria (ehkä ruokalusikallisen verran) taittamaan tomaatin aromeja, lisäksi smetanaa (60 g), suolaa (jos vielä tarpeen), mustapippuria ja tuoretta timjamia (1 rkl).
Ja, koska sunnuntain kunniaksi piti päästä hifistelemään, laitoin vielä valmiisiin annoksiin koristeiksi loput smetanasta, timjaminoksia sekä niitä katkarapuja.
Arvio? Menetteli, ihan ok. No, hyvä on, myönnän: santsasin ja piilotin loput jääkaapin perukoille huomista työevästä ajatellen. Eli näpit irti muu perhekunta!
Pääruuan ohje tuossa oikeastaan pitkälti jo tulikin, joten siirrytään suoraan jälkiruokaan eli jahvakakkuun, virallisemmin siis Jaffa-tuorejuustokakkuun.
Eli… Vuorasin rengasvuoan leivinpaperilla ja laittelin pohjalle Jaffa-keksejä (tosin ei niitä ihan virallisia…) sen verran, mitä sinne mahtui. Perään kaadoin Jaffa-limonadia (ei sekään sitä ihan virallista…) mitä keksit nyt nestettä imivät.
Seuraavaksi sekoittelin appelsiinituorejuustosta (2 prk), kuohukermasta (2 dl) ja tomusokerista seoksen, jonka roheasti levittelin keksien päälle. Tuplamäärä aineksia ei olisi ollut pahitteeksi – vähän naftiksi jäi täyte näillä mitoilla. Tai sitten olisi pitänyt olla halkaisijaltaan pienempi (ja korkeampi) vuoka.
Pikainen siirtymä hellan ääreen: 6 dl limonadia kattilaan, nopea kuumennus ja vesi-tärkkelysseos (perunajauhoista) perään!
Tarkoitus oli, että lopputulemana olisi ollut tuhti kiisseli. No, ei ollut, vaikka tärkkelyksen määrän olisi luullut hyydyttävän liemen jopa veitsellä leikattavaksi. Lisää tärkkelystä – ei hyytymistä vieläkään!
Mitä halvattua!?
Ja minä kun olin aina luullut, että bravuurini on nimenomaan ollut kiisseleiden hyytelöinti! Miksi nyt sitten, kun kiisselistä olisi pitänytkin tulla suht’ hyytelöitynyttä, se ei onnistunutkaan? Perunajauhokin loppui – siirryin liivatelehtiin. Jos ei tämä auta, niin…
Lopulta kiisseli oli sen verran tymäköitynyttä, että pienoisen jäähdyttelyn jälkeen uskalsin kaataa sen juustomassan päälle. Ohjeessa oli tehty useita juusto- ja hyytelökerroksia ja niitä sitten sekoiteltu tyylikkäiksi tiikeriraidoiksi… No, tästä tiikeristä tuli kyllä aika yksiraitainen, ellei jopa ihan kesy, yksivärinen maatiaiskatti…
Hyydyttely jääkaapissa hoiti kuitenkin loppusilauksen siihen pisteeseen, että ihan kohtuullisen leikattavaa kakkua siitä lopulta tuli. Ai, niin koristeeksi laittelin ohjeen mallin mukaisesti loput keksit…
Maku? Minusta varsin raikas, eikä sokerin ja limonadin läsnäolosta huolimatta tuntunut millään lailla liian makealta. Ja, kun herkkujen suhteen varsin armoton nuorisoraatikin totesi, että voipi laittaa jatkoon, niin ehkäpä tässä voi siteerata armoitettua Jorma Uotista: ”Ei huono!”
Edit: Tunnustin huijauksen. No, itse asiassa väki oli muistanut aiemmat kokkailuni ja tunnistanut, että ei tässä nyt ihan aidoista ja alkuperäisistä lehtipihveistä kyse ollut. Sen verran olivat herkut kuitenkin maistuneet ja vattat täynnä, että sain synninpäästön.
Näillä eväillä kohden uutta viikkoa!
Kyllä maistuis 😋😋
Mukavaa lokakuun alkua 😊🌞
Mukavaa lokakuuta samoin!