Ukko oli yksinkertaisesti sietämätön.
Käytännössä koko naapurusto ja suurin osa kyläkunnasta oli asiasta yksimielisiä. Kukaan ei tullut ukon kanssa toimeen! Monet olivat hänen kanssaan aivan avoimessa välirikossa ja nekin, joilla oli häneen jonkinlaiset välit, olivat alati varpaillaan, mitä saattoivat sanoa ja mitä tehdä. Koskaan ei tiennyt, mistä ukko milloinkin ottaisi nokkiinsa.
Kukaan ei oikein osannut sanoa, mistä tilanne oli lähtenyt liikkeelle. Tuntui, että se oli ollut sellainen aina. Ukko oli asunut kylässä koko ikänsä ja sitä ennen hänen vanhempansa ja isovanhempansa ties monenteen sukupolveen. Vanhan kaartin kanssa nyt oli tultu toimeen jollain lailla. Hieman erikoisia ihmisiä hekin olivat olleet, mutta silti ”normaalimpia” kuin jälkeläisensä. Heidän kanssaan asioista oli sentään voinut jollain lailla neuvotella ja jonkinlainen yksimielisyys oli useimmiten myös saatu aikaiseksi. Tai sitten he olivat pysyttäytyneet tiukasti omissa oloissaan puuttumatta millään lailla kyläkunnan toimintaan.
Mutta ukko… Hän oli yksinkertaisesti aivan mahdoton. Olipa asia mikä tahansa, hän pyrki pomottamaan muita ja määräämään, miten milloinkin tuli toimia. Kylän yhteisissä palavereissa hän jyräsi mielipiteillään ja, jos joku uskalsi esittää eriävän kannan tai halusi edes keskustella kulloinkin käsiteltävänä olevasta asiasta, hän saattoi olla varma, että ukko ei unohtaisi. Vastaanasettuville kosto oli taattu! Ukko saattoi odottaa tilaisuuttaan jopa vuosikausia, mutta kostamatta hän ei koskaan jättänyt.
Ukon riidanhaluisuuden vuoksi ei oikeudenkäynneiltäkään ollut vältytty. Kiistanaiheeksi oli kelvannut miltei mikä tahansa! Vaikka sitten tonttien rajalla kasvaneet puut, jotka varjostivat ukon mielestä hänen tonttiaan ja joiden juurien hän oli väittänyt imevän kaiken kosteuden pihapiiristään. Ukko oli aikansa katkonut omalle puolelleen tunkevia juuria ja oksia ja, kun puut lopulta muotopuolina ja kituvina alkoivat vaikuttaa huonokuntoisilta, uhkasi ukko naapureitaan oikeusjutulla, ellei ”selvästi lahoja” puita kaadettaisi. Parikin naapuria väitti, että ukko oli ilmoittanut heille, että jättää ikävän riidan ja oikeusjutun sillensä, jos puut kaadetaan ja hän saa niistä kertyvät halot itselleen… Kun ei tuo rajalinjakaan ollut mitenkään selvä… Toinen naapureista oli tähän hammasta purren suostunut; toinen oli mennyt oikeuteen – ja hävinnyt… Ukko oli saanut haluamansa, jos ei yhdellä tavalla niin toisella.
Jotkut väittivät ukon hakeutuvan ilman syytäkin ja aivan tahallaan kahnauksiin muiden kanssa. Naapurit kertoivat hermostuneina, kuinka ukko tontiltaan alati tuijotteli heitä pienillä, kylmillä silmillään. Ja jos juttusille äityi, hänen puheissan tuntui aina olevan jonkinlainen uhkaava kaksoismerkitys. Lisäksi ukko valitti kaikesta, mistä hän suinkin keksi valittaa! Levitteli aivan järjettömiä ja perättömiä tarinoita, joita ei kuitenkaan voinut oikein osoittaa vääriksikään – jos ei tosiksikaan. Ja uhkaili poliisilla, jos joku hermostuksissaan antoi ukon kuulla kunniansa…
Kiusanteko ukon taholta oli sangen taitavaa, sillä mitään ei lopulta voinut osoittaa ukon syyksi. Naapurit olivat aina heikoilla. Monet kyllästyivät lopulta ja muuttivat pois. Heidän oli kuitenkin vaikea saada kiinteistöjään myytyä, sillä ainakaan kukaan paikkakuntalaisista ei halunnut ostaa mitään ukon naapurista. Ukon maine riidanhaastajana kulki hänen edellään.
Monien naapurikiinteistöjen tilanne ”jäätyi” iäksi ja ajaksi ja myyntiajat venyivät ja venyivät… Kunnes myyjät laskivat hintapyyntöjään päästäkseen rasitteeksi käyneestä omaisuudestaan eroon edes jollakin summalla. Usein tällöin tuli tulostakin – ukko nimittäin teki tarjouksen! Hieman hän vielä tinki pyydetystä, mutta muutaman kerran kaupat oli saatu aikaiseksi. Yksi entisistä naapureista oli suivaantunut tilanteesta niin, että ei ollut tullut edes kaupantekotilaisuuteen, vaan oli valtuuttanut tuttavansa hoitamaan asian puolestaan.
No, aina ukkokaan ei saanut haluamaansa ja toisinaan joku ulkopuolinen, ei-kyläläinen, haksahti kiinteistökaupoille. Ja pian kiusanteko ukon taholta jatkui siirtyen vain uusiin omistajiin…
Kylällä liikkuneiden juorujen ja tarinoiden todenperäisyyttä oli vaikea todentaa, mutta joka tapauksessa omanlaistaan valtaa ukko käytti… Lisäksi ukolla oli rahaa ja siten varaa riidellä. Hänellä nimittäin oli maine hyvinkin varakkaana miehenä. Tavalla tai toisella hän oli kerryttänyt itselleen vuosikymmenten saatossa varsin mittavan omaisuuden. Asuinkiinteistönsä hän oli perinyt vanhemmiltaan, mutta sen lisäksi hän oli onnistunut hankkimaan kiinteistöjä – paitsi naapurustostaan – myös muualta kylän alueilta.
Kylällä tiedettiin kertoa, että ukon varallisuus olisi alkujaan ollut peruja hänen aiemmista hieman epäselvistä liiketoimistaan. Ukolla olisi kuulemma aikoinaan ollut firma, jonkinlainen tieyritys, ja ”tientekijäksi” häntä toisinaan vielä kutsuttiinkin. Ukon bisnesten lainmukaisuutta oli kyseenalaistettu ja selvitelty jopa verottajan toimesta. Kaikki tyynni turhaan. Varsinaisista laittomuuksista häntä ei oltu koskaan saatu kiinni, vaikka yhtiöjärjestelyt hieman erikoisilta olivat kiistämättä vaikuttaneetkin. Kylän verovirkailija oli joutunut nostamaan kätensä pystyyn: hänen resurssinsa eivät selvittelyyn riittäneet.
Niin tai näin, kyläläisten kannalta katsottuna ukko oli riesa. Määräilijä, kiusanhenki, pelottava ja arvaamaton. Vain aniharva tuli hänen kanssaan edes jollain lailla toimeen ja nämäkin henkilöt olivat sellaisia, että heistä oli jollain lailla ukolle hyötyä. Heitä kohtaan ukko saattoi olla jopa ystävällinen. No, omalla tavallaan. Paikallinen remonttialan yrittäjä sai ukolta toisinaan toimeksiantoja ukon ostamille kiinteistöille. Toki ukko osasi tinkiä hyvät alennukset ja käyttää myös hyväkseen remonttifirman suhteita eri yhteistyökumppaneihin. Ukko oli luonut varsin mittavan ja itsestään jopa ”riippuvaisen” verkoston, jota hän myös taitavasti käytteli hankkeissaan. Turhan moni oli ukolle ”velkaa” toimeentulostaan ja pysytteli siksi hiljaa ja lojaaleina.
Keskeisessä roolissa ukon toimissa oli myös toinen kylän lakitoimistoista. Muutaman menestyksekkäästi hoidetun oikeudenkäynnin myötä firma oli saanut armon ukon silmissä ja sinne tupsahteli ukolta edelleen aina toisinaan monenkirjavia toimeksiantoja. Kylällä vaikuttanut toinen lakitoimisto sen sijaan oli saanut ukon vihat niskoilleen kieltäydyttyään ukon vaatimuksesta ryhtyä selvittämään oikeustoimien mahdollisuutta hyvin epäselvässä ukon tontilla sijaitsevan kaivon pilaantumista koskevassa valitusasiassa. Jostain syystä kyseinen toimisto oli hyvin suosittu kylän muiden asukkaiden keskuudessa…
Oikeastaan ainoa, joka tuli ukon kanssa toimeen vähän paremmin, oli ukon kiinteistön länsireunalla olevan pienen kiinteistön omistaja. Kyseinen nuori nainen oli jostain syystä saanut ”armon” ukon silmissä ja ukko suhtautui naiseen suorastaan isällisen holhoavasti. Tilanne herätti kylällä paljon ihmetystä ja keskustelua: miten joku voi olla väleissä moisen kiusaajan ja pullistelijan kanssa?
Lähes jokainen kyläläisistä oli vuorollaan joutunut ukon silmätikuksi. Yksi oli menettänyt kiinteistönsä pilkkahintaan, yksi oli saanut riippakivekseen ukon itselleen hankkiman ja lainhuudolla vahvistaman tierasitteen, kolmas joutui alituiseen selvittelemään kiinteistön rajapyykkien sijaintia, neljäs oli kiipelissä, kun oli jossain vaiheessa erehtynyt lupaamaan, että voisi autella tavarakuljetuksissa pakettiautollaan. Ukon peräkärry oli tuolloin ollut rikki – nyt se oli korjattu, mutta kertaluontoisesta lupauksesta ukko oli tehnyt pysyvän.
Olihan näitä kiistanaiheita… Järjettömimmästä päästä olivat kylän takametsässä sijaitsevan hillasuon antimien käytöstä virinnyt kiista: ukko, totta kai, katsoi, että ties mistä periytyvien nautintaoikeuksien johdosta suolta saatavat lakat kuuluivat hänelle… Jos joku ehti ensin… No, kyllä ukko jotain keksi. Joitakin vuosia sitten eräskin ahkera marjastaja, joka työttömäksi jäätyään ryhtyi keräämään ja toimittamaan marjoja – myös kyseseltä hillasuolta – kyläkauppaan, sai varsin nopsaan osakseen epämääräisiä syytöksiä vedellä jatketusta marjasurvoksesta… Väitteet osoitettiin paikkansapitämättömiksi, mutta… Mainehaitta jäi ja ukko spekuloi asialla vielä vuosia, vuosia myöhemminkin.
Ukko myös osasi käyttää hyväkseen sukulaissuhteitaan päästäkseen päsmäröimään. Yksi kyläläisistä oli, erehtynyt astelemaan avioon ukon veljentyttären kanssa. No, sehän oli ukolle ehdottomasti kiistaton peruste puuttua nuorenparin elämään. Milloin milläkin tavalla. Ukko tupsahti nuorenparin asunnolle milloin halusi ja käyttäytyi kuin kyseessä olisi ollut hänen talonsa ja taloutensa. Ja, jos ukon mielestä hänen sukulaistaan kohdeltiin kaltoin, oli myrsky valmis. Ukko joko onnistui usuttamaan veljensä paikalle selvittämään olematonta kiistaa tai marssi itse paikalle melskaamaan… Nuorenparin yhteiselon alku oli jatkuvaa stressiä, kriisiä ja todistelua, että kaikki on kunnossa.
Mutta tämä ukon länsinaapuri, ”lempineitokainen”… Nainen itse ei oikein tiennyt, miten suhtautua ukkoon. Toisaalta huolenpito – lumien auraus pihatieltä, irronneen räystäslaudan kiinnittäminen tai muista vastaavista kiinteistön pikkuhommista huolehtiminen – tuntui mukavalta, eikähän hänellä itsellään olisi ollut edes välineitä, eikä oikein taloudellisia resurssejakaan kaikkiin töihin! Toisaalta ukon ajoittain suorastaan holhoava suhtautuminen kiistämättä myös ärsytti. Mutta mitään vastapalvelusta ukko ei koskaan pyytänyt tai muutoinkaan käyttäytynyt sopimattomasti. Kupposen teetä hän saattoi silloin tällöin ottaa, ”kun kerran tarjotaan” tai suostui siihen, että nainen autteli keväisissä ikkunanpesuissa. Pientä vastavuoroisuutta, siinä kaikki. ”Oma persoonansa hän tieten on, mutta kaipa hänkin sitten kaipaa ystävää ja, jos hän haluaa auttaa, niin mikäpä siinä sitten”, nainen ajatteli ja tyytyi tilanteeseen. Yhteistyö jatkui entiseen tapaan.
Naisen lähellä asuvat sukulaiset eivät sen sijaan voineet ymmärtää tilannetta. Etenkin alarinteen puoleisella kiinteistöllä asuva pikkuveli oli tilanteesta suorastaan raivoissaan ja vaati jatkuvasti naista katkaisemaan kaikki välit ukkoon. ”Hänen kanssaan ei kannata veljeillä, ei sitten yhtään. Sano minun sanoneen: ketunhäntä hänellä on kainalossaan ja kadut vielä joku päivä!” veli raivosi ties monennen kerran. Turhaan – nainen luotti ukon vilpittömyyteen, sulki kaikelta silmänsä ja jatkoi yhteydenpitoa ja yhteistyötään ukon kanssa.
Myös ukon tontilta hieman kauempana, naisen naapurissa toisella puolella asuva täti oli kauhuissaan. Ei ukko hänellekään ollut varsinaisesti rähjännyt, mutta jokin ukossa pelotti. Täti koetti olla ”kuin ei olisikaan” ja vältteli kaikin tavoin avoimia konfliktitilanteita. ”Mamma huolehtii ihan suotta”, tyttö toisti toistamistaan. ”No, kaipa se tyttö sitten tietää, mitä tekee”, täti ajatteli ja peesasi sisaruksenlapsensa toimia, missä pystyi, ja pysytteli muutoin tiukasti erossa ristiriitatilanteista.
Joten… Kaikki jatkui, kuten aina ennenkin. Kylällä vallitsi kauhun tasapaino, päivä kerrallaan mentiin.
Kunnes…
Ukko sai kertakaikkisen raivokohtauksen! Yksi hänen naapureistaan, jonka kanssa ukko oli jo vuosikausia väitellyt rajapyykeistä, erehtyi keskustelemaan tilanteesta muiden kyläläisten kanssa ja he olivat yhteisesti miettineet, josko rajat pitäisi nyt viimeinkin selvittää kunnolla ja antaa asia ulkopuolisen tahon selviteltäväksi. Naapuri oli jo alustavasti kysellytkin tutulta maanmittarilta rajankäynnin mahdollisuutta.
Tämä riitti ukolle. Ilmeisesti ukon vuosikausia jatkuneissa vaatimuksissa oli ollut enemmän ilmaa kuin asiaa, koska hänelle rajankäynti oli ehdoton ei. Ukko marssi naapurinsa luo ja siinä kun aikansa toisilleen olivat huudelleet paloivat ukolta lopulta päreet totaalisesti. Ukko mukiloi naapurinsa sairaalakuntoon ja rikkoi lähtiessään vielä kiukuspäissään ikkunankin.
Skandaalihan siitä tuli. Poliisi koetti suorittaa tutkintaa, mutta asia eteni kovin hitaasti, mikä sai kylän vääräleuat miettimään, josko ukolla oli jotain takataskussaan poliisipäällikön varalta… No ehkä oli, ehkä ei, mutta joka tapauksessa koko kyläkunta – jokseenkin yksimielisesti – ilmoitti, että nyt tuli mitta täyteen: ukon öykkäröinti saa riittää. Moista käytöstä ei hyväksytä keneltäkään ja seurauksia olisi luvassa!
Remonttifirma ilmoitti, että heiltä ei kannattanut enää kysellä urakoita. Firman johtaja jopa yöpimeällä kävi hakemassa ukon pihalla kaksi vuotta nököttäneen aggregaattinsa takaisin firman varastoon. Remonttifirman yhteistyökumppanit vetäytyivät myös kauemmas vaikka muutamat valittelivatkin bisnesten vähenemistä. Lakifirma oli puun ja kuoren välissä: toisaalta moraalinen paine oli kova, mutta vaakakupissa painoivat bisnekset… Firman edustaja varoi visusti ottamasta kantaa suuntaan taikka toiseen ja tyytyi vain varovaisesti ja koristeellisin sanakääntein toivomaan sopuisaa ratkaisua ongelmalliseen tilanteeseen.
Tierasitteisen kiinteistön omistaja tiesi olevansa pääsemättömissä ja ryhtyi pontevasti kunnostamaan tietä: hän tilasi kuorman kaikkein rosoisinta sepeliä ja kylvi sitä tien täyteen – lanaus tosin unohtui, mutta eipä tuolla tiellä ollut suuremmin käyttäjiäkään… Tavarakuljetuksillekin tuli loppu: pakettiauton omistaja myi autonsa. Minkä sille voi, jos myytävä oli… Polttoaineiden hinnat olivat nousseet siinä määrin, että turhan kalliiksi oli käynyt sen ylläpitokin. Hillasuo-kiinteistön omistaja puolestaan päätti aloittaa pitkään suunnittelemansa metsänistutukset ja aloitti työt ojittamalla reippaasti… Ensimmäisiin istutuksiin pääsisi luultavasti jo syksyllä.
Jopa nuoripari-sukulaiset osoittivat ukolle ovea: ”Meille on ihan turha tulla tuputtamaan mitään sukuvelvoitteista”, he ilmoittivat topakasti. ”Me elämme nyt omaa elämäämme ja päätämme itse, miten asiamme järjestämme. Jos se ei sovi, niin lakitoimisto saa järjestää sinulle lähestymiskiellon!” Ukko puri hammasta sen näköisenä, että nuoripari pahoin pelkäsi, että asia ei jäisi tähän. Hetkellisesti tilanne kuitenkin tuntui rauhoittuvan.
Myös naapurikiinteistön nuori nainen säikähti. Ja, itse asiassa, säikähti aika lailla. Ukon käytöshän oli aivan ennenkuulumatonta! Kyllähän hän oli tiennyt, että ukko oli kiivas ja arvaamaton ja omavaltainen, mutta tällainen väkivaltainen käytös… Aivan absurdia! Entä jos hän erehtyisi sanomaan tai tekemään jotain ukolle ei-mieluisaa? Voisiko ukko piestä hänetkin?
Mitä tehdä? Nainen mietti kiivaasti, miten hän voisi turvata itsensä ja omaisuutensa. Ratkaisu oli oikeastaan aika yksinkertainen. Nainen oli – ukon tietämättä – seurustellut jo pidempään kauempana kylällä asuvan ulkopaikkakunnalta muutama vuosi sitten kylälle muuttaneen nuoren miehen kanssa. Kihloista tai yhteenmuutosta ei kuitenkaan ollut puhuttu aiemmin, vaikka nuorukainen oli hienoisesti asiasta toisinaan vihjaillutkin. Nyt nainen tajusi, että ukon vuoksi hän ei ollut uskaltanut ottaa tätä suurta askelta: hän oli alitajuisesti koko ajan pelännyt, mitä ukko sanoisi tai tekisi, jos hän toisi kotiinsa jonkun asumaan. Jonkun miehen… Ei ukko koskaan ollut osoittanut minkäänlaista miehistä kiinnostusta naista kohtaan, mutta omistushaluinen hän oli – se oli kyllä käynyt selväksi.
Nyt tuntui siltä, että vaihtoehtoja ei ollut. Nainen mietti asiaa perusteellisesti ja keskusteli tilanteesta myös ystäviensä kanssa. Osa ystävistä kannatti ajatusta ehdottomasti; osa puolestaan oli varovaisen myötämielisiä – lopullinen päätös oli totta kai naisen oma asia. Sen sijaan veli kannatti ajatusta lämpimästi – hän oli suorastaan innoissaan. Nuori sulhaskandidaatti oli hänelle ennestään tuttu ja he olivat ajan saatossa ystävystyneet. Jos sisar menisi kihloihin ja nuori mies muuttaisi hänen luokseen – se sopisi veljelle enemmän kuin hyvin.
Täti sen sijaan ei tiennyt, miten suhtautua. Toki hän olisi tyytyväinen jos sisaruksenlapsi löytäisi hyvän suhteen, jossa olisi onnellinen ja tyytyväinen ja tuntisi olonsa turvalliseksi, mutta… Täti ei voinut olla ajattelematta, mitkä voisivat olla seuraukset – mitä ukko asiasta tuumisi! No, tyttö tekee ratkaisunsa ja minä tyydyn siihen. Jos tyttö on tyytyväinen, niin eipä hänkään sitten vastaan asetu. Onhan se tavallaan mukavaakin tutustua tähän nuorukaiseen ja saada ehkä uusia sukulaisia…
Pari päivää myöhemmin kihlaussuunnitelmat tulivat julki…
Ukko oli kuitenkin saanut jo aiemmin vihiä asiasta kylillä kulkiessaan ja oli soittanut naiselle välittömästi. Ukko kertoi tietävänsä naisen ihastuksenkohteen – ei ollut lainkaan hyvä valinta! Itse asiassa ukko tiesi kertoa, että kaveri oli varsin kunnoton, öykkäri suorastaan. Hän vain hyväksikäyttää naista. Oli hyväksikäyttänyt aika montaa muutakin vuosien saatossa. Ukon mukaan mies vain lirkuttelee ja houkuttelee, lupailee kaikenlaista ja lopulta viekoittelee aivan väärille poluille. Ei missään nimessä kannata lähteä moisen kutaleen ja koijarin följyyn. ”Huonosti siinä käy ja katumaan joudut!” Ukko paasasi asiasta päivästä toiseen.
Mutta, kuten niin usein näissä tilanteissa käy, naisen asenne vain lujittui. Jos hän oli aiemmin pohtinut, oliko tämä nuori mies hänelle sopiva kumppani, niin nyt hän tiesi. Jos hän oli epäröinyt yhteenmuuttamista, nyt hän odotti sitä. ”Minä olen aikuinen ihminen ja teen itse päätökseni. Tämä on sitä, mitä minä haluan” hän ilmoitti ukolle yks’kantaan. ”Luulet vain”, ukko tokaisi, vetäisi hatunreuhkansa harveneville harmaille haivenilleen ja marssi ulos paiskaten oven perässään. Sitä, mitä ukko lähtiessään jupisi, nainen ei kuullut, mutta äänensävy kuulosti joltisenkin uhkaavalta…
Nainen ei kuullut ukosta muutamaan päivään mitään. Kyläläisten kautta hän kuitenkin sai kuulla ukon mietteistä. Ukon kanssa puheisiin joutuneet tiesivät kertoa ukon pohtineen lietekaivonsa tyhjenystä. Oli kuulemma samassa yhteydessä miettinyt lietteen käyttökelpoisuutta lannoitteena ja ihastellut naisen pihanurmen kauneutta… ”Ei kai hän nyt niin hullu voi olla”, nainen kauhisteli ja alkoi tosiaaan pelätä, että liete päätyisi hänen pihamaalleen. Kyläläiset pohtivat samaa ja miettivät millainen löyhkä siitä leviäisi ja kuinka laajalle vaikutukset ulottuisivat. Se voisi olla tuleva kesä pilalla, jos ukko hulluuksissaan päästäisi lietesäiliön tyhjenemään…
Nainen koetti muistella, mitä kaikkea ukko hänestä tiesi: mitä kaikkea kiusaa hän voisi saada aikaan. Viime käynnillä hän oli ollut hoitamassa pankkiasioitaan verkkopankissa: oliko ukko saanut urkittua hänen tilinumeroitaan… Henkilötunnuksen ukko tiesi – siitä nainen oli varma, sillä ukko oli jossain vaiheessa napannut hänen ajokorttinsa. ”Jaa, että tämmöisiä muovilipareitakos nämä nykyään ovat!” oli ukko sanonut ja tihrustanut korttia tarkasti. Turhankin tarkasti, nainen jälkiviisaasti mietti.
Nainen ymmärsi, että hän oli käymässä suorastaan vainoharhaiseksi. Hän mietti jo ukon talossa tekemiä korjaustöitä: olisiko ukko voinut olla niin röyhkeä, että hän olisi asentanut naisen taloon kameroita tai kuuntelulaitteita… Tai jonkinlaisen kauko-ohjauksen sähkölaitteisiin… Nainen naurahti, ei sentään. Nyt lähti mielikuvitus laukalle! Mitä syytä ukolla olisi ollut moisiin toimiin! Ehkäpä nuo varoittelut miesystävän suuntaan olivat vain huolehtimista ja ukolle tyypillistä epäluuloa muutoksia kohtaan… Mitä hän suotta näitä miettii ja huolehtii. Kaikkihan on entisellään, eivätkä ukon ja hänen naapurinsa kahnaukset naista koskettaneet.
Muutama päivä myöhemmin naisen pihalla ollut vesikaivo alkoi haista… Jotenkin suljettuun kaivoon oli päässyt hukkumaan rotta… Vesi oli pilalla ja kaivo pitäisi puhdistaa! Onneksi kiinteistö oli vesijohtoverkossa ja haitta jäi varsin nimelliseksi. Silti nainen jäi miettimään, miten tapahtunut oli voinut tapahtua… Kaivo oli ollut lukittu… Ahdistus nakersi sydänalaa…
Nainen tarttui puhelimeen. Kohta tuttu ääni vastasi. Nainen tunsi lämpimän läikähdyksen mielessään: ”Hei, minä täällä. Meidän pitäisi varmaan keskustella siitä yhteenmuutosta…”
Ja, koska tulevaisuus on tuntematon ja ennustaminen siksi ongelmallista, tarina jatkuu tahollaan. Miten sitten jatkuukaan…
No no….. ei saa kiusata näin……
Jatko/ loppu pian – pliiiiis !
Mukavaa ja lämmintä kevättä.???
Se ei tuo ennustaminen ole oikein meikäläisen erikoisalaa… No, katsotaan nyt, mitä tuleman pitää… ?? Terkkuja myös & kevättä!???