Kansanvallan juhlapäivä on ohi ja eduskuntavaalit saatu finaaliin. Uudet kansanedustajat on valittu ja puolueet pähkäilevät tuloksiaan.
Vaan vaikka yksi jos toinenkin puolue liputtaa vaalivoittonsa kunniaksi, niin eipä noissa tuloksissa suuremmin iloitsemisen aihetta ole.
Suurimman äänisaaliin keräsi jälleen totuttuun tapaan nukkuvien puolue! Lähes 30 %:n äänisaaliillaan se raamittanee tiukasti seuraavan vaalikauden yhteiskunnallista kehitystä. Ainakin sitä kautta, että yleinen oppositiomieliala tulee vallitsemaan Suomenmaassa seuraavatkin neljä vuotta! Hienoinen henkilökohtainen perstuntuma nimittäin on, että juurikin nämä nukkuvat ovat niitä äänekkäimpiä kommentoijia, unissapuhujia, joiden mielestä kaikki on päin prinkkalaa ja ”tarttis tehdä jotain”.
Tuo on paradoksaalista sikäli, että yleisen käsityksen ja ilmeisesti jonkinsorttisten tutkimustenkin mukaan nukkuvissa on varsin runsaasti niitä, joiden toimeentulo on kiinni juurikin eduskunnan linjauksista ja ratkaisuista. He ovat niitä, joiden elannon leveys tai yhtälailla kapeus on suoraan verranollinen sosiaaliturvan lisäyksiin tai leikkauksiin; joiden työt ja elämänkumppanit ovat vaarassa vieriä maahanmuuton myötä historian syövereihin (tai sitten ei…). Tai he ovat niitä, jotka muutoin vain ovat napakasti kiinni syrjäytymisen nurkassa – ”viini, laulu ja henkilöt” vievät ja nukkuvaparka voi vain vikistä ja valittaa suureen ääneen maailman epäoikeudenmukaisuutta ja päättäjien kyvyttömättömyyttä tuottaa mannaa ja makiaa saati leipää ja sirkushuveja kansalle. No, ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: Suomi on maailman onnellisin kansa ja suomalainen on onnellisimmillaan saadessaan valittaa, joten… Ehkä tästä voi koitua jotain hyvääkin!
No, toki nukkuvissa on monia, jotka ihan vain kokemattomuuttaan vierastavat äänestämistä: ”Miks’ mun pitäis äänestää, emmä viitti, mitä hyötyä siitä on” – ja hörppy energistä juomaa ynnä parit tokitikit päälle. No, ehkä vähän kärjistän, mutta ihan kaikella ystävyydellä sen teen – ja toivoen, että kouluopetuksesta ei jatkossa leikata enää yhtään enempää!
Tai sitten on näitä laitoksiin sidottuja seniorikansalaisia, joiden on hieman vaikea päästä äänestämään – kun ei hoitaja ehdi vaihtamaan kuivia vaippoja, jotta kylille kehtaisi lähteä. Ja kyytipuolikin mietityttää: on tuo taksitouhu ollut viime aikoina vähän ailahtelevaista… Eikä sitä nyt oikein ole varma siitäkään, että äänestäisikö sitä Fagerholmia vai kenties tällä kertaa Kekkosta… No, huono vitsi sellaisena ja kaikki kunnia senioreillemme: he ovat kyllä takuuvarmasti oman kantonsa tähän suomalaiseen kaskeen vuosien saatossa kantaneet. Heidän päivänokosensa ovat kyllä ihan ansaittuja. (Ja varmasti kiertävät vaalitoimitsijat tekevät minkä pystyvät turvatakseen sänkyyn tai kaikenlaisiin laitoksiin eri syistä sidottujen kansalaisten mahdollisuudet äänestää, jos se suinkin mahdollista on.)
Mutta nämä aktiivit, äänestävät kansalaiset – tai paremminkin heidän nyt aikaansaamansa lopputulos! Metsään meni niin, että rytisi. Kansanvalta itkee nyt katkeria kyyneleitä… No, sen verran onneksi kansanvalta otti tolkun ihmisen asennetta, että ne pelkästään yhden asian ehdokkaat tai ehdokkaat sieltä kovaäänisimmästä tai -asenteisimmasta päästä jäivät rannalle ruikuttamaan. Ja hyvä niin: jos agenda keskittyy kovin tiukasti vain yhden asian ympärille, niin vaarana on, että liian paljon jää ymmärryksen ulkopuolelle. No, näiden huutavien ääni ehkä korvessa kovenee, mutta kyllä maahan mölyä mahtuu, jos muutoin vain mielensä malttavat. Ja sanotaanhan sitä, että rannalta on hyvä huudella, kun merellä myrskyää – antaa isompien hoitaa ne ikävät kriisit, niin saa kaikessa rauhassa keskittyä edistämään omaa agendaa ja käännyttämään muunmielisiä tai miettimään kravatin väriä.
Ja sitten se keskikasti… Isot pienet, entiset isot tai mitä he nyt ovatkaan tätä nykyä… Ei voi mitään: polarisoituvassa maailmassa ei voi olla vähän kaikkea mieltä ja kaikkien kaveri (tai kaikkia vastaan). Ja toisaalta, jos muut puolueet – ne kehvelit – omivat omaan agendaansa toisten ideoita, niin vesittyyhän siinä väistämättä oman puolueen perinteinen, edistyksellinen ja/tai maailmanparantamiseen keskittyvä imago. ”Olkaa kylmiä tai palavia, mutta älkää penseitä” – vaan minkäs teet, kun muut penseyttävät sinut väkisinkin. ”Maailma muuttuu, Eskoseni” – tai Annikani, Li’ni, Mariani ja keitä kaikkia siellä nyt onkaan ihmettelemässä, miten tässä näin kävi maailman parhaimmasta vaalityöstä huolimatta ja mihin Suomi-neito loppujen lopuksi on matkalla.
Vaan ylivoimaisesti illan surkeimmista tuloksista vastasivat nämä kolme suurta eli Kokoomus, Perussuomalaiset ja SDP. Kokoomuksen osuus äänistä oli 20,8 %, perussuomalaisten 20,1 % ja demareiden 19,9 % – ja sitten he julistavat kansanvallan juhlaa ja nimeävät itsensä vaalivoittajiksi!! Aika röyhkeää! Mitä voittajia he ovat: 20 %:n äänimäärä tarkoittaa sitä, että jokaisen kohdalla kahdeksan kymmenestä tai kahdeksankymmentä sadasta vastustaa heidän agendaansa!
Jos nyt Kokoomus ”suurimpana” puolueena lähtee suunnittelemaan hallituskuvioita, saati tekemään kovin perusporvarillista ohjelmaa, niin kunnon porvarin on syytä ottaa hieman työmiesmäisempi asenne ja napata lapiot mukaan heti alkuunsa! Kannattaa aloittaa sen oman haudan kaivaminen kaiken varalta jo saman tien. Ei tule sitten hallituskauden loppumetreillä niin kiire. Kansalla on karttuisa käsi ja se mielellään ojentaa veroeuroja valtion kassaan – mutta: vastinettakin pitää saada, eikä saavutetuista eduista hevin luovuta… Suomi odottaa uteliaana, miten se kunnostetaan. Sitä kuusta kuuleminen, nimittäin…
Perussuomalaiset puolestaan… Tulikohan peräti Pyrrhoksen voitto? Joka tapauksessa, jos kihlat kokoomuksen kanssa solmitaan ja kutsu hallitusvastuuseen kilahtaa, niin kannattaa matkalla hallitukseen pyörähtää lähimmässä ompelutarvikeliikkeessä: edessä oleva, väistämätön takin kääntäminen rasittaa varmasti nutun saumoja ja paikkaustoimia tarvitaan. Mitä kaikkea siinä sitten kääntämään joutuukaan. Joka tapauksessa vaarana on, että uusi kääntötakki ei ole niin populismin kestävä kuin vaaleja edeltävä malli, eikä se mitä todennäköisimmin miellytä ainakaan kaikkein ehdottomimpia äänestäjäkunnan edustajia… Melkoisia ristipistoja joutuu rustaamaan varmasti. Mutta: onhan siellä nyt kaksi topakkaa naista, Riikka ja Laura, lankoja vetelemässä, ja varmasti muitakin parsimistaitoisia löytyy laittamaan lusikkansa tai siis neulansa tähän soppaan. Joten eiköhän siitä vielä takki saada – ja aina voi tehdä kukkaron. Tai uuden puolueen…
Ja demarit… Puheenjohtajan kipakka asenne ja rivakka sormien heilutteleminen vaalipaneeleissa eivät lopulta riittäneet ja poliittinen taktikointi valui hukkaan. Ennakkoäänten jälkeen tuli odotetusti hallitusvastuun mukainen tussahdus. Vaalien tulos ei ollut huono, mutta ei tieten nyt hyväkään – se oli yksinkertaisesti vain lässähdys. Nyt puolueen edessä on oppositio tai sinipunainen tulevaisuus – kumpikaan vaihtoehto tuskin on mieleinen. Demareilla taitaa muutoinkin olla edessään hieman perinteisempi poliittinen arki, kun pääministeripuolueen asema ja siinä samalla pääministerin maailmoja syleillyt rock-status puolueelta väistämättä nyt riisutaan. Oppositio antaisi mahdollisuuden keräillä voimiaan ja kannatustaan. Toisaalta valta koukuttaa sen makuun päässeitä… Hallitusvastuuseen mukaan lähteminen voisi silti olla riski, sillä turbulenssia lienee luvassa jatkossakin niin sisä-, talous- kuin ulkopolitiikankin sektorilla.
Eli mistä maalle hallitus?
Kuten todettua, yksikään isoista puolueista ei yksin tai yhdessä toisen kanssa saa vielä luoduksi riittävää perustaa. Kumppaneita tarvitaan, mutta olisiko lopputulos kaiken kirjava sillisalaatti!?
Kaikki kolme suurta yhdessä edustaisivat tieten jo yli 60 % äänestäjistä ja muodostaisivat siten hyvinkin laajan hallituspohjan 137 paikallaan. Mutta (ja se onkin sitten iso mutta): puolueet ovat niin kaukana toisistaan arvoiltaan, talouspolitiikaltaan, ilmastopolitiikaltaan, suhteessaan EU:hun tai maahanmuuttoon, että suoralta kädeltä niiden välinen yhteistyö tuntuu käytännössä mahdottomalta.
Mutta (toinen iso mutta): suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä isojen haasteiden edessä, eikä tulevaisuus vaikuta ainakaan helpommalta. Talous vaatii toimia, ulkopolitiikan sektorin haasteita voidaan vain ennakoida, yhteiskunnan sisäiset rakenteet natisevat… Tässä tilanteessa ei yksikään puolue saa asettaa itseään ja omia arvojaan ja puoluepoliittisia ehdottomuuksiaan yksinomaisiksi lähtökohdiksi, vaan jokaisen on oltava valmis kompromisseihin ja neuvottelemaan, hiomaan särmiä ja löytämään se mahdollisimman monelle riittävän hyvä kompromissi.
Eli riippumatta siitä, millainen koalitio hallitukseen aikanaan saadaankaan, jos oma ja/tai puolueen asia on itsekkäästi ensisijainen, ei kansan, eikä valtakunnan etu pääse toteutumaan.
Kansanvalta on kansan valtaa – jokaisella äänestäjällä on oikeus tulla kuulluksi.
