Jossittelu on useimmiten ajanhaaskausta, jälkiviisautta, hedelmätöntä spekulointia. Mutta harrastetaan sitä nyt silti hetkisen verran.
Oletan, että kaikki, jotka viimeaikaisia kirjoituksiani ovat lukeneet, ovat tulleet jo hieman tuntemaan Feniä. Tai oikeammin Fenixiä, tätä villikissasta kotikissaksi ja tytöstä pojaksi pikavauhtia muuntautunutta pientä hurmuria.

Kovin pitkäänhän tämä pikkupentu ei ole kanssamme asustellut, ja sen kasvu ja kehitys ovat vielä alussaan. Silti uskallan sanoa jo näiden kuluneiden parin viikon perusteella, että Feni on reipas, utelias (siis fiksu) ja kiltti kissanalku. Sosiaalinen, kyllä. Vielä ehkä hivenen varautunut ihmisten suhteen, mutta hyvää vauhtia luottamus kasvaa. Feni viihtyy jo sylissäkin entistä paremmin.
Ja kissakaverit näyttävät hyvin esimerkkiä, miten meitä karvattomia katteja koulutetaan.
Nyt jo on kuin hän olisi aina ollut osa tätä perhettä. Joten… Jos se suinkin on meidän vallinnassamme, niin Fenillä tulee luonamme olemaan kaikki se, mitä hän tarvitsee niin kauan kuin hänellä elinpäiviä riittää.
Mutta…
Se ajatusleikki! Jossittelu. Entä jos emokissa olisikin jättänyt pennun jonnekin sivummalle? Entä jos se olisikin päätynyt jonkun sellaisen luo, joka olisi vain ajanut sen pois?
Jos se olisikin jäänyt aivan yksin pärjäämään? Miten sitten olisikaan pärjännyt.
Miten pieni pentu selviäisi yksinään? Osaisiko se pyydystää ruokansa? Saisiko se ruokaa riittävästi? Millaista ruokaa se saisi…
Loukkaantumisiin tai sairastumisiin ei olisi varaa. Jos olet syystä tai toisesta heikko, et voi metsästää, mikä tarkoittaa, että et saa ruokaa ja heikkenet entisestään.
Viimeistään talven pakkaset tappaisivat sairaan ja heikon pikkupennun.
Ellei auto, kettu, ilves tai koira ehtisi ensin.
Tai ihminen…
Surkean pienen elämän ainoa hyvä puoli olisi sen lyhyys? Kärsimyksen nopea loppuminen?
Sillä kärsimystähän sellainen elämä olisi.
Pikku-Fenin vaihtoehtoinen todellisuus…
Silti hyvin monen kissan todellisuutta — ilman mitään vaihtoehtoa.
Vapaus on ulkokissalla varsin näennäistä: irrallaan kuljeskelevan kissan keskimääräinen elinikä on 2-4 vuotta. Villikissan, jolla ei ole mahdollisuutta saada ihmisiltä mitään apua, ruokaa tai suojaa, ei luultavasti sitäkään. Asuinympäristöllä — maaseutu, taajama — ei ole tässä merkitystä.
Kissa on lähtöisin paljon lämpimämmiltä leveyspiireiltä. Sitä ei ole tarkoitettu pärjäämään Suomen oloissa. Se on tullut tänne ihmisten tuomana — ja ihmisille kuuluu siksi sen hyvinvoinnista huolehtiminen.
Vastuu tästä on yksin meidän ihmisten.
Joten… Ota suojaan, ruoki ja lääkitse. Jos et itse osaa tai pysty tai uskalla käsitellä villiintyneen oloista kissaa, etsi apua eläinsuojeluyhdistyksistä ja löytöeläintaloilta.
Mahatma Gandhin usein toistettu lausahdus ”kansakunnan sivistyksen taso näkyy siinä, miten se kohtelee eläimiään” on ehkä jo hieman kliseinen, mutta yhä edelleen enemmän kuin osuva.
Haluaisin uskoa, että me suomalaiset olemme sivistyskansaa…

❤?
Koska kissat. Ja eläimet. ?