Etukäteisurkinnat säätiedotteisiin olivat antaneet varsin ristiriitaista infoa tulevan viikon säistä eri paikkakunnilla… Keskiviikko valkeni kuitenkin suhteellisen aurinkoisena ja valittuamme parasta mahdollista jatkoa lupailevan ennusteen, kurvasimme pohjoiseen vievän liikenteen sekaan. Matka jatkui ja ensimmäiseksi etappikohteeksi valitsimme Kukkolankosken.
Sen verran sinne kuitenkin kilometrejä tuntui kertyvän, että Torniosta tuli väistämätön välietappi: pidimme eväspaussin… Paistettuja muikkuja ja pottumuusia, yhden sortin pyttipannua, salaattia… Jokaiselle maun ja nälän mukaan. Hyvä ruoka, kepoisampi kaasujalka…
Kukkolankoskikin saavutettiin ja koski itsessään… No, joskus vuosia, vuosia sitten – edellisellä pohjoisen matkalla – ajoimme Tornionjokilaakson Ruotsin puoleista reittiä etelän suuntaan. Tuolloin pysähdyimme Haaparannan Kukkolan kylään ihailemaan ruotsalaisia koskimaisemia – tällä kertaa tyydyimme vilkuttelemaan kosken yli Suomen puolelta, Tornion Kukkolan kylästä, näille läntisille rajanaapureillemme.
Koski on kieltämättä komea. Se on Suomen pisin vapaana virtaava koski – muistelen, että saattoi jopa olla Euroopan pisin – ja mittaa sillä on kaikkiaan 3,5 kilometriä. Pudotustakin koituu kaikkiaan 14 metriä. Joesta nousee kuulemma siikaa ja lohta ja toiveikkaita kalamiehiä näkyikin rannoilla siellä täällä… Ilmeisesti jokeen nousee myös nahkiainen – tuo maultaan kuulemma mielipiteitä jakava herkku (johon meikäläisellä ei ole kantaa, kun en tiedä/muista maistaneeni…).
Mutta aika riensi ja ajatus oli ehtiä ajoissa Ylläkselle, joten… Ei muuta kuin teräsheppa valjaisiin ja menoksi. Lautamies sai jäädä arvioimaan lähtömme rivakkuutta.
Ylläs. Tuo Kolarin kunnan ylväs tunturi naapureinaan viitisentoista muuta tunturia ja huippua… Yksi Lapin matkailun keskuksista, joka tuntui nyt kovin, kovin hiljaiselta. Tiedä sitten, johtuiko ajankohdasta (elokuu) vai koronasta, mutta varsin omissa oloissamme saimme olla. Autoja oli kyllä parkkipaikalla kohtuullisesti, mutta hotellin vastaanotossa ei ollut henkilökunnan edustajan lisäksi muita; edes mennessämme huoneeseemme emme törmänneet yhteenkään majoittujaan… Tuntui kuin olisimme olleet jossain hylätyssä rakennuksessa. No, ehkä vain satuimme tulemaan perille juuri, kun ihmiset olivat syömässä tai ulkoilemassa, sillä kyllä turisteja sittemmin löytyi maastosta ja kylpylän puolelta. Mutta kaikkinensa: varsin rauhallista (mitä tällainen introvertti persoona ei pistänyt lainkaan pahakseen).
Vaan mitäpä tekee suomalainen turisti päästyään Lapin puolelle Suomenmaata – no, painuu pusikkoon. Saatuamme tavarat huoneeseemme hurautimme saman tien Äkäslompolon puolelle Pallas-Yllästunturin kansallispuiston luontokeskus Kellokkaaseen vain todetaksemme, että sen tarjoama luontokulttuuri jää odottamaan tutustumista myöhemmäksi (paikka oli mennyt jo kiinni). Pihapiirissä olleeseen savottamuseoon pääsimme sentään hieman nuuskimaan…
Sitten tekemään sitä, mitä varten sinne oli tultu: eli lenkille. Reittejä oli valittavana useita, mutta ajankohta ja mukana ollut varustus huomioiden emme lähteneet millekään pitkälle retkeilyreitille, vaan valitsimme 3,5 kilometriä pitkän helpoksi luokitellun Varkaankurunpolun-luontopolun. Nousua tälle reitille oli merkitty 86 metriä ja laskua 78 metriä – aikaa sen kulkemiseen menisi noin 1,5 tuntia. Käytännössä meni kyllä kauemmin – sen verran ahkeraan kamerat lauloivat matkan varrella…
Ja lauloivat ihan syystä! Jos en olisi tiennyt, että Lapin puolella ollaan, olisin voinut kuvitella olevani jossain paljon etelämpänä. Luonto oli vehreää, suorastaan lehtomaista. Soliseva tunturipuro kiemurteli kurun pohjalla, saniaiset sen reunoilla kukoistivat, ympärillä kasvoivat yli 200-vuotiset kuuset… Kulku oli todellakin helppoa: polut olivat hyväkuntoisia, vaikeat paikat oli turvattu pitkospuilla ja portailla. Matka joutui kuin itsestään ja tunnelma oli paikoin – kuten esitteessä luvattiin – suorastaan taianomainen. Kaunista!
Kurusta päästyämme kiertelimme vielä hetken sen yläpuolisen avaran kangasmetsän maisemissa – aivan siinä tunturin kupeella… Jos nyt yhtään pysyin suunnista selvillä, se oli ilmeisesti juurikin Yllästunturin reunamia… No, sukujuurissani ei tiettävästi ole savolaisia, mutta sanonpa silti: voep olla, voep olla olemattakkii… Ehkä olin reitillä, ehkä menin reitin viertä. Jyhkeä näky joka tapauksessa.
Mutta savolaista pohdintaa ei tarvittu siihen, että kroppa alkoi olla aika väsyksissä ja yöpuulle pääsy alkoi kutsua enemmän kuin houkuttavasti. Päivä oli ollut pitkä, eikä hotellille päästyä nukkumattia tarvinnut saunan ja iltapalan päälle juuri huhuilla.
Kuulostaa mukavalta lomareissulta ?? Mukavaa ja turvallista loppumatkaa / -lomaa ?
Kiitokset – mukava reissu oli. Kotosallekin on jo ehditty ja vähän näin jälkijunassa näitä turinoita tänne lisäilen… Loma vielä jatkuu reilun viikon päivät.