Vastarannankiiski. Minusta se on aika hyvä nimitys kuvaamaan meikäläisen asennoitumista muutoksiin. Kaikki uusi vaatii vähän kypsyttelyä ennen kuin sitä voi kokeilla. Näin kävi tämän sosiaalisen median ja blogimaailmankin kanssa. Facebook perustettiin jo vuonna nakki ja muusi, ja vasta parisen vuotta sitten päädyin sinne mukaan seikkailemaan. Twitterit ja instragramit tik tokeista puhumattakaan saavat vielä muhia ajukopassa. Tutustun niihin tuonnempana – jos ollenkaan… Eivät nämä modernit hömpäkkeet ole meikäläistä varten…
No, Facebook nyt tuli otettua käyttöön ja taisi hieman lähteä mopo niin sanotusti keulimaan: aikani tukin sivuani turinoillani, kunnes – kiitos työkaverin vinkin – päädyin perustamaan itselleni blogin. Ihmettelen edelleen, että niinkin nopsaan suovuin ajatukselle ja ennen kaikkea sain totaalisena teknisenä tumpelona sen aikaiseksi. Mutta vastoin kaikkia odotuksia(ni), blogi tuli kuin tulikin perustettua ja nyt, jos oikein laskin, juttuja on takana jo 99!
Tämä on siis numero 100…
Sata on tieten vain yksi numero yhtä lailla kuin tämä on juttu muiden joukossa, mutta mietin silti, olisiko jonkinlaisen tilinpäätöksen aika. Tai ehkä parempi sanoa ”välitilinpäätöksen”, sillä en suinkaan aio lopettaa tätä kirjoitteluani – oli se sitten teille lukijoilleni mieluinen ratkaisu tai ei. Joka tapauksessa: terveisiä teille molemmille, äiti ja serkkulikka! Kiitos, kun olette pysyneet matkassa mukana!
99 tarinaa…? Hmmh… Kyllähän siitä jo pienen kirjankin taitaisi saada: jos olen rustannut sellaiset 1-3 A4-arkkia per juttu, niin sivuja on kasassa hyvinkin sellaiset parisen sataa. No, tarkkaa määrää en jaksa lähteä tarkistelemaan, vaikka se mahdollista olisikin. Juttujen pituus/sivumäärä ei ole mikään itsetarkoitus. Tieten, myönnettäköön, minulla on vähän taipumusta sanoa asiat mieluiten pidemmän kaavan kautta kuin lyhyesti ja ytimekkäästi. (Ja kirjoittaessa on se hyvä puoli, että kukaan ei pääse väittämään vastaan – muutoin kuin kommenttien kautta…)
Jaarittelenko? Ehkä välillä, vähäsen, mutta sen tässä on ainakin oppinut, että aina asiat eivät ole yksiselitteisiä: kaikki vaikuttaa kaikkeen ja asioilla on monia eri puolia. Yhtä ja ainoaa ”totuutta” ei aina ole. Kakkureseptit ovat ehkä vähän eksaktimpaa tiedettä, mutta muutoin… No, vilpitön pyrkimys on ollut pyrkiä katsomaan asioita vähän useammasta vinkkelistä ja samalla sanoa asiat mahdollisimman selvästi ja ytimekkäästi. Se, miten olen onnistunut, on teidän lukijoiden arvioitavissa.
Vaan mitä olen oppinut tässä matkan varrella?
Sen lisäksi, että maailma on sangen monimutkainen ja monisyinen ja että me pallontallaajat emme sitä ainakaan yksinkertaisemmaksi tee… Hyvä ruoka kuitenkin yhdistää!
No, tieten tässä on tarttunut takkiin joitakin ihan sellaisia käytännön asioita liittyen juttujen kuvitukseen tai suojautumiseen hakkereilta. Jälkimmäinen varsinkin tuntuu turhauttavalta, kun jatkuvasti – lähes päivittäin – saan raportteja IP-osoitteista, jotka on laitettu ”sulkuun” vääristä kirjautumisyrityksista sivustolleni. Näitä hakkereita riittää ja heitä löytyy joka puolelta maailmaa: viimeisimmän raportin mukaan innokkaimmat ”hakkerimaat” olivat Saksa, Viro, Ranska, Italia, USA ja Kiina. Saksasta ja USA:sta vaikuttavat tulevan sinnikkäimmät yrittäjät; Singaporesta ja Italiasta on ollut eniten hakkerointiyrityksiä…
Turhauttavaa. Tiedä sitten, mitkä ovat näiden yrittäjien motiivit… Mitä he luulevat hyötyvänsä yhden sangen tavallisen suomalaisen jorinoiden hakkeroinnista. Bologini ei keiku missään Top-10:ssä seuraajien tai suosion puolesta, siihen ei liity minkäänlaisia taloudellisia kytkentöjä (vaikka esimerkiksi Facebook varsin innokkaasti koettaakin sinne kaupallisen todellisuuden pimeälle puolelle houkutella…), minulla ei ole blogissani, saati muutoinkaan tällä pikkuisella koneellani mitään sellaisia tietoja, joista olisi merkitystä tai hyötyä kenellekään…
Yrittänevätkö sitten vain valjastaa tämän blogini/koneeni levittämään omaa pimeää ilosanomaansa? Tiedä häntä. En voi ymmärtää. Kaipa se on näiden yrittäjien henkistä köyhyttä ja eettistä rajoittuneisuutta, että moista hakkerointia koettavat harrastaa. No, jos joku en-sano-millainen-pöhelö onnistuu käyttäjätunnukseni mielipuolisista salasanoistani puhumattakaan murtamaan ja tilini menetän, niin… No, c’est la vie – pitäkää hauskaa ja käristykää helvetissä! Nostan viinilasillisen muistoksenne ja siirryn elämässä eteen päin.
Eli ainakin tiettyä ärsytyskynnystä tämä blogin pitäminen on nostanut. Mitä muuta on matkalla hihaan tarttunut?
Ainakin tietoisuus siitä, miten vähän loppujen lopuksi on aikaa tämmöiselle harrastukselle. Minusta on mukavaa kirjoitella – lopputulemasta viis – mutta töiden, kotitöiden ja muiden velvoitteiden ristipaineissa tässä joutuu elelemään. Jos olisi mahdollista, niin varmaan olisin naputtelemassa konetta 24/7, mutta käytännössä turhan usein joutuu joko jättämään hyvän aiheen noteeraamatta tai kirjoittamaan kiireessä ja pienen pakon edessa, koska ”jotain on korkea aika saada aikaiseksi”, koska ”edellisestä kirjoituksesta on jo melkein viisi viikkoa” (tai jotain sinne päin). Leipätyö ja arki haittaavat pahan kerran harrastamista.
No, toisaalta… Ehkä hyvä niin: jos olisi mahdollista kirjoittaa aina, kun siltä tuntuu, niin todennäköisesti tukkisin netin kommentoimalla joka ikistä mahdollista aiheentynkää… Ruokahalu kasvaa syödessä ja besserwisseriyden aste pätiessä. Meikäläisestä tulisi lopulta luultavasti täysin sietämätön!
Parempi säilyttää edes jonkinasteinen säällisyys. Ainakin siihen asti, kun (jos) joskus pääsen tästä eläköitymään… (Nykymeiningillä epätodennäköistä…)
Se, mikä harmittaa edelleen, ja minkä jo aika aikaisessa vaiheessa jouduin kantapään kautta oppimaan, olivat kommenttikentän avoimuuden riesat. Alkuun en rajoittanut kommentointia muutoin kuin vaatimalla ennakkotarkastuksen. Ja hyvä niin: aika välittömästi alkoi viestejä ropista sähköpostiini saapuneista kommentoinneista. Innolla tsekkaamaan, mitä on tullut! Hmmh… Tarjolla oli sen seitsemää hilavitkutinta, luontaistuotetta, pornokauppojen linkkejä ja sen sekalaisempaa yhteistyötarjousta… Mistähän kautta nekin poliittista ja sananvapautta vaativat manifestit meikäläisen blogin kommenttiosioon päätyivät?! Ja minä en edes puhu venäjää… (Jolla kielellä muutoinkin, btw, nämä ”tarjoukset” tuntuivat olevan…) No, rajoitin kommentoinnin aikaikkunaa – ja rauha laskeutui, jos ei nyt ihan maailmaan, niin sähköpostiini sentään.
Harmi tieten sikäli, että jos joskus joku jonkin juttuni vähän myöhemmin löytävä haluaisi sitä kommentoida, se ei nyt onnistu. Mutta: kahdesta pahasta oli valittava se pienempi. Valitsin mielenrauhan.
Mutta kaikkinensa… Ihan hauskaa puuhaa tämä on ollut, joten…? Enköhän minä jatka raapustelua (voiko tietokoneella raapustella?) ja kanssaihmisteni kiusaamista! Maailma ei ole vielä aivan mieleiseni ja polemisoitavaa riittää – yhä löytyy uusia mitä mainioimpia jurputuksenaiheita tai raportoinninkohteita! Toisaalta vielä on paljon reseptejä kokeilematta, eivätkä makumatkamaatkaan ole loppumassa…
Joten tästä jatketaan!
(Kirjoitettu lauantaina 17.7.2021 matkalla kohti Sulkavaa ja Kerimäkeä – stay tuned!)
Jatka vain – mukava näitä on aina lueskella. Leppoisaa ja lämmintä kesän jatkoa ?? Ja turvallista matkaa ?? Kesäterkuin Serkkulikka
Tehdäänpä sitten työtä käskettynä!?Kesän jatkoja teillekin. Ja kiitokset: reissu meni mukavasti ja kotosalla ollaan taas matkan anteja ”pureskelemassa” – josko niistä kertyisi jotain raportoitavaakin…?