Onpahan tullut pidettyä luovaa taukoa kirjoittelusta! Ei siksi, etteikö aiheita olisi riittänyt – niitä on tipahdellut eteen vähän väliä.
Monet aiheet ovat vain niin aikaan ja hetkeen sidottuja, että… No, tämän päivän uutinen, teema, josta voisi kirjoittaakin, on huomisen kalanperkeiden käärepaperia. Tai miten se sanonta nyt menikään. Joka tapauksessa tuntuu, että nykypäivänä asiat tulevat ja menevät ohi niin nopeasti, että jos vähänkään aiot perehtyä aiheeseen ja vähän ”fundeerata”, jotta et ihan pehmeitä mene laukomaan, niin olet auttamattomasti myöhässä. Juna meni jo ja uudet aiheet nousseet keskusteluun.
Tokihan on niitä ”ajattomampiakin” aiheita, mutta jotenkin nämä menneet päivät ja viikot ovat vain karanneet käsistä…
Vaikka olin toissa viikon lomillakin! Voisi olettaa, että silloin olisi ollut aikaa kirjoitella. Hmmh… Lomaa edeltänyt viikko meni käytännössä siihen, että paiskin töitä ylityötuntien puolelle, jotta olisin saanut pöydän suht’ ”puhtaaksi” loman ajalle. ”Että voin sitten olla lomalla hyvällä omallatunnolla.” Siinä ei sitten paljoa jaksanut enää blogia miettiä. Loma menikin sitten alkuun pienimuotoisessa koomassa – kai siinä sitten jonkinasteinen stressi laukesi ja tuli muun muassa nukuttua alkuun muutamana yönä sellaisia kymmenen tunnin pikku yöunosia… Ehkäpä sekin sitten tarpeeseen tuli.
Loman jälkeen oli sitten varsin hektinen viikko, kun sähköposti parkui ääriään myöten täynnänsä ja alkoi muutenkin se tuttu työrumba vaatia huomiota. Yksi päivä töissä ja… Olinkos minä lomilla?!
Lomaviikolla tuli muutenkin harrasteltua kaikkea muuta kuin kirjoittelua. Tuli muun muassa pitkästä aikaa palattua ”sukututkimuksen” pariin. Tiedä sitten, miten oikeaan osuneita nämä ”löytöni” ovat olleet, mutta joka tapauksessa sain täydenneltyä sukupuuta taas joitakin polvia eteenpäin. Tai siis taaksepäin. Varhaisimmat osumat löytyvät nyt useamman vuosisadan takaa ja ihan kiinnostavia tarinoita ja ihmiskohtaloita sieltä on löytynyt. Herää vain uteliaisuus tietää lisää! Toivottavasti tällä ahneudella ei ole sitä kuuluisaa loppua… Uhkasin aikoinaan lopettaa ensimmäiseen hevosvarkaaseen, mutta toisaalta sellainenkin voisi olla mukava väriläiskä tässä sukupolvien räsymatossa.
Sitä aina miettii, miten nämä esi-isät ja -äidit ovat elämäänsä eläneet, mitä kaikkea kätkeytyy syntymä- ja kuolinvuosien väliin? Miten pääsi elämään kiinni uudelleen isonvihan aikana Venäjälle kaapattu poika, joka palasi takaisin kotikonnuilleen vuosia myöhemmin; miten elämänsä kokivat vanhemmat, jotka saivat 15 lasta, joista vain kolme selvisi aikuisikään; mitä ovat miettineet elämästään sotilaat, joiden matka on kulkenut aina käskyn mukaan paikasta ja jopa maasta toiseen, kunnes on kuolo korjannut tai komennusaika tullut täyteen ja siviili kutsunut…
Nimiä, vuosia, paikkakuntia, maita, ammatteja – erilaisia elämänvaiheita, jotka limittyvät samalla Suomen ja muun maailman historiaan ja yhteiskunnan muutoksiin ja kehitykseen. Melkoinen kudelma!
Eihän se minun elämääni ja arkeani millään lailla muuta, että näitä pengon, mutta ihan mielenkiintoista silti. Kiehtovaa ajatella, miten sukupolvet ja ihmisten tarinat toinen toistensa jälkeen ovat kulkeneet, limittyneet ja kumuloituneet lopulta minuun. (Olipas tuo nyt varsin nokkavasti sanottu, mutta ymmärrätte varmasti pointin!) Ne kumuloituvat tähän pieneen hetkeen, kun kirjoitan tätä omaa tarinaani. Ja tarina jatkuu tästä seuraavan sukupolven kautta kauas tulevaisuuteen. Mutta… Se ei ole enää minun käsissäni, vaan täysin oma tarinansa, jota kirjoittavat taas uudet ihmiset.
Nautitaan tästä hetkestä. Eletään ajassa.
Mutta noiden historian kuuluisien siipien havinasta pääsenkin toiseen asiaan, jossa yhtä lailla oli kuultavissa samaisten sulkien kahinaa: Tuli eilen seurattua Ison-Britannian Edinburghin herttuan, prinssi Philipin hautajaisia. Hän eli melkoisen, käytännössä vuosisataisen ihmiselämän – ja sangen vaiheikkaan ihmiselämän! Ja millaisen vuosisadan muutoinkin: Mikä oli maailma, kun hän syntyi ja mikä on maailma hänen nyt siirryttyään tästä ajasta ikuisuuteen. Mitä kaikkea on tapahtunut, mikä kaikki on muuttunut?!
Lähestulkoon kaikki – paitsi ihminen itse?
Tilaisuuden sanottiin olevan yksinkertainen ja koruton. Tällaisen tavallisen arkisen pulliaisen silmissä siinä oli kyllä varsin pompöösiä pöhinää ihan riittämiin – kyllä tavallisten kansalaisten hautajaiset ovat aika lailla simppelimmät. No, puitteet ovat näillä kuninkaallisilla ehkä vähän poikkeavammat tai prameammat, vaan tunteet lienevät useimmiten yhtäläiset kaikilla, ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta.
No, niin tai näin, tuli tilaisuuden aikana muutamaan otteeseen mietittyä, että elikö tämä prinssi Philip mielestään hyvän elämän. Näin on annettu ymmärtää. Tavallisena ”persjalkaisena” taipaleen tallaajana ynnä tasavaltalaisena suomalaisena on toki vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jonka elämä pohjautuu syntyperään ja siihen liittyvään yhteiskunnalliseen asemaan, jossa puolestaan on käytännössä kaikki säädeltyä ja kaikesta on ohjeistukset milteinpä pikkusormen asentoa myöten.
Jääkö siinä enää tilaa omalle itselle?
En ole millään lailla rojalisti, mutta nostan silti kuvitteellista hattuani prinssi Philipin muistolle: ei varmasti ollut hänellä homma helpoimmasta päästä. Asema oli korkea ja elämä varmasti monella tapaa yltäkylläistä ja värikästä, mutta silti sitä elämää ja arkea raamittivat tiukasti 1000-vuotisen tradition (hyvin vanhoillisetkin) perinteet ja vaatimukset. Häkki oli ehkä kultainen, mutta häkki kuitenkin.
Mutta siitähän häntä kiiteltiin: lojaaliudesta ja tinkimättömästä velvollisuudentunnosta hoitaa hänelle määrätty – tai itse avioliiton myötä valitsemansa – tehtävä hyvin, oma itsensä tarvittaessa sivuuttaen.
No, varmasti kaikessa työssä – sillä työksihän hänen asemansa täytynee tulkita – on sitä omaakin aikaa, jolloin voi toteuttaa omia mielihalujaan ja unelmiaan. Häkin mahdollistamissa raameissa tieten – tarkoitti tuo mahdollistaminen sitten mahdollisuuksia toteuttaa itseään tai sen asettamia rajoituksia.
Toisaalta, jos ajattelen taas sitä omaa sukututkimustani, niin oikeastaan sieltä nousee esille se sama asia. Sukupolvi toisensa jälkeen on hoitanut velvollisuutensa, elänyt parhaansa mukaan omassa ”häkissään” sitä elämää, joka itse kullekin on annettu tai jonka jotkut poikkeusyksilöt-kapinalliset-uskaliaat ovat omaksi tiekseen valinneet. Toki siellä on heitäkin, joita tuo velvollisuuspuoli ei ole suuremmin kiinnostanut ja he ovat valinneet toisin (ja aika usein sitten kärsineet näistä valinnoistaan). Useimpien kohdalla tuntuu kuitenkin olleen keskeisenä vaikuttimena kantaa oma vastuunsa, jotta saa elää hyvän elämän. Monelle tuo ”hyvä elämä” on varmastikin tarkoittanut sitä, että saisi turvattua oman ja lasten toimeentulon. Ehkä siinä ei niinkään ole ajateltu tai ylipäätään ollut edes mahdollista ajatella ”itsensä toteuttamista” tai laajemmin tämän maan/maailman tietoista rakentamista paremmaksi.
Onko se sitten pohjimmiltaan ollut sitä samaa lojaaliutta ja velvollisuudentuntoa, josta tätä edesmennyttä prinssiäkin kiitettiin?
Ehkä meissä ei loppujen lopuksi ole niin suuria eroja kuitenkaan. Puitteet vaihtelevat – toinen asuu linnassa, toinen torpassa – ihmisyys on silti yhteinen. Meistä jokainen tarvitsee ruokaa, turvaa, muita ihmisiä, mutta myös mahdollisuutta pyrkiä parempaan ja saada toteuttaa itseään, tavalla tai toisella, omien kykyjen ja voimavarojen ja kulloistenkin tilanteiden mukaisesti.
Ehkä koetan sitten itsekin jatkaa samalla linjalla: hoitaa työni ja perheeni parhaan kykyni mukaan. Vaikka välillä arki olisi uuvuttavaakin ja velvollisuuksia enemmän kuin tehdä ehtisi.
Aina välillä sitä on sitten hetki aikaa itsellekin – ja vaikka blogin kirjoittelulle.
Tällaisissa ehkä vähän sekavissa tunnelmissa tänään – mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!