Näyttää tästä kesästä tulevan reissaamisten kannalta varsin nostalginen ja kotimaan kohteisiin keskittyvä, sillä jos viime viikonloppuna tuli käytyä Olavinlinnassa, oli tänä sunnuntaina kohteena toinen merkittävä Suomen keskiaikainen linna. Eli matka suuntautui Hämeen linnaan. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt ja muistikuvat olivat hieman hajanaiset. No, tämä reissu täsmensi muistikuvia ja toi paljon uutta infoa tästä komeasta linnasta ja sen vaiheista.
Linnan taustat ovat kaukana Suomen historiassa ja kytkeytyvät – yllätys, yllätys – samalla lailla kuin Olavinlinnankin kohdalla Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin keskinäiseen ”kisailuun” Suomen herruudesta. Mutta lähdetäänpä vielä hieman kaukaisemmista ajoista…
Birger Maununpoika (n. 1200–1266), joka tunnetaan paremmin nimellä Birger-jaarli, oli ruotsalaiseen mahtavaan Bjälbo-sukuun kuulunut ylimys, kuningas Eerik Eerikinpojan lanko ja Eerikin kuoltua ilman perillistä vuonna 1250 Ruotsin sijaishallitsija (1250–1266) kuninkaaksi nousseen alaikäisen poikansa Valdemarin kautta. Varsin merkittävä mies siis.
Sijaiskuninkaana Birger-jaarli tähysi edeltäjiensä tapaan Suomen suuntaan. Suomi näyttäytyi Ruotsin hallitsijoille mahdollisuuksien maana valtakunnan laajentamista ajatellen: loputtomiin alueita asutettavaksi, raaka-aineita valtakunnan käyttöön ja kaiken lisäksi vielä asukkaita verotettavaksi… Varsin houkuttelevaa!
Varsinais-Suomihan oli jo kytketty Ruotsin kuningaskuntaan noin sata vuotta aiemmin ns. ensimmäisen ristiretken kautta. (Kaikki muistanevat piispa Henrikin ja Lallin legendan!) Paine idästä oli kuitenkin kasvanut koko ajan Novgorodin pyrkiessä vastaavasti laajentamaan omaa valtapiiriään länteen päin. Birger-jaarli halusi ehtiä ensin ja sitoa Suomen hämäläisalueet tiukemmin emämaahan, Ruotsiin.
Birger-jaarlin ulkopoliittisia tavoitteita lähdettiinkin toteuttamaan ns. toisella ristiretkellä. Aivan tarkkaa tietoa ei ole, milloin se tapahtui, ehkä 1239 tai 1249. Matkan perusteella kävi kuitenkin selväksi, ettei hämäläisalueiden pysyvä hallussapito onnistuisi ilman vahvaa sotilaallista tukikohtaa. Toisaalta kruunu halusi alueet kontrolliinsa myös verotuksellisista syistä. Sotilastukikohta mahdollistaisi myös siviilihallinnon kehittämistä.
Päätös linnan rakentamisesta varmistui, ja jo 1200-luvun lopulla aloitettiin varhaisimmat rakennustyöt. Ensimmäiseksi valmistui neliön muotoinen leirikastelli – linnaleiri – seitsemän metriä korkeine muureineen ja pohjois-, itä- ja etelätorneineen. Vaikuttavimpia jäljellä olevia nähtävyyksiä kastelliajalta on linnan kaivohuoneen 12 metriä syvä kaivo, jonka avulla pyrittiin turvaamaan linnan vesihuolto mahdollisissa piiritystilanteissa. Kaivo on yhä nähtävissä, tosin kuivuneena. Joidenkin tarinoiden mukaan siellä ei koskaan olisi vettä edes ollut, joten puolustuksellisessa mielessä… No, se siitä sitten! Kaivo oli aidattu ja ristikolla peitetty, mutta siltikään ei tehnyt mieli mennä kovin pitkälle reunan yli kurottelemaan…
Birger-jaarliin liittyy myös yksi pakollisista ”vanhan linnan kummitus” -tarinoista. Linnan käytävillä voi kuulemma kohdata jaarlin sisaren Synnöven haamun. Etenkin Kukkotornin lähettyvillä kannattaa olla tarkkana, sillä siellä erityisesti hänen kerrotaan viihtyvän. Tai, miten sen nyt ottaa – viihtymisestä ei voine puhua, kun valitusta kerrotaan sieltä kuuluvan varsin usein… Kertomuksen mukaan Synnövellä oli mielitietty, mutta jaarli ei voinut tätä liittoa hyväksyä sen epäsäätyisyyden vuoksi. Kun sisar ei hyvällä uskonut, telkesi jaarli sisarensa tyrmään. Synnöve etsii kuitenkin edelleen kadotettua rakastaan – ja mieleisensä miehen tavatessaan tulee tarkistamaan, josko tämä olisi se oikea… No, tuo viimeisin oli oma lisäykseni, mutta mistä sitä tietää… Kannattaa miespuolisten olla kaiken varalta hiukkasen varuillaan. Tieten tarinaa hieman vesittää se, että itse linna saatiin rakennettua vasta Birgerin kuoleman jälkeen…
(Birger-jaarlilla tuntuu muutoinkin olleen epäonnea lastensa kanssa: vanhan runoelman mukaan hänen nuorin poikansa rakastui linnan rakentamisen aikoihin hämäläisneitoon. Tämähän oli vallan sopimatonta ja mitä suurimmassa määrin vastoin isä-Birgerin ja muunkin suvun tahtoa. Lemmen ja velvollisuuden ristipaineissa nuori sulho tunnontuskissaan ja isänsä tahdon pettäneenä ratsasti lopulta virtaan neitonsa kanssa. No, huonostihan siinä kävi ja nuorten rakastavaisten kohtalo oli onneton. Kuten tavallista näissä tarinoissa.)
No, takaisin linnaan. Elämä kastellissa oli varsin alkeellista, karkeaa sotilaallista leirielämää. Siksi jo 1200-luvun loppuvuosikymmenillä ryhdyttiin rakentamaan ulkomuurien viereen tiilestä holvattuja tupia. Tällainen oli – on – myös linnan pääsali, ”linnantupa”, joka on vanhin maassamme säilynyt keskiaikainen, yhä käytössä oleva juhlasali. Voisi olla varsin mieliinpainuva juhlapaikka omille merkkipäiville tai vastaaville!
Linna ei ollut vielä vanhakaan, kun se oli jo uuden ajan edessä monessa mielessä. Pähkinäsaaren vuonna 1323 solmitun rauhansopimuksen myötä valtakunnan raja oli siirtynyt pitkälle itään, mikä vähensi linnan sotilaallista merkitystä jossain määrin. Toki näitäkään aspekteja ei voinut jättää huomiotta, sillä sotilaallisen konfliktin uhka oli kaikesta huolimatta aina olemassa. Esimerkiksi vuonna 1495 venäläiset hyökkäsivät Viipurin linnan räjähdyksen – sen kuuluisan, mutta epäselvän ”pamauksen” – jälkeen pitkälle Hämeeseen. Myös tuliaseiden kehittyminen jouduttiin huomioimaan linnan puolustukseen liittyvissä kysymyksissä.
Toisaalta, kun linnan merkitys hallinnollisessa mielessä korostui, ryhdyttiin sen rakentamisessa huomioimaan entistä enemmän myös tietynlaiseen edustavuuteen liittyvät seikat. Kerrotaan, että Hämeen linnassa vietetty hovielämä ei hävennyt yhtään esimerkiksi Suomen ”ykköslinnan” eli Turun linnan ylellisyydelle. Linnan asujamistoon kuuluivat muun muassa niin Tottit kuin Gyllenstiernatkin – tuttuja nimiä Ruotsi-Suomen historiasta.
Sittemmin 1500-luvulla Kustaa Vaasan ollessa Ruotsi-Suomen kuningas linnaläänistä tuli enemmän kruunun toimipiste. Samalla sen toiminta sidottiin tiukasti kruunun kirjanpitoon. Tyypillistä Kustaa Vaasaa! Puolustuksellisesti linnaa kehitettiin vielä jonkin verran, mutta käytännössä sen vähittäinen rappeutuminen oli alkanut… Nuijasodan aikana muun muassa räjähti vanha etelätorni. Seuranneiden korjaustöiden tuloksena linnan Kukkotorniin tuli luterilainen kirkko. Korjaustöiden jälkeen kuningas Kustaa II Adolf vieraili linnassa ilmeisesti pariinkin otteeseen, 1614 ja 1626. Tällä jälkimmäisellä matkalla hänellä oli oletettavasti mukanaan puolisonsakin ja tämä vierailu toi linnaan kuninkaansalin ja kuningattarenkamarin.
Kustaa II Adolfin vierailuun liittyy tarina linnan toisesta kummituksesta (yhteensä niitä on kai neljä…). Hämeenlinnan ikuiseksi asukkaaksi on tuomittu nimittäin kuningas Kustaa II Adolfin – kissa. Tarina kertoo, että kuninkaalla oli vierailulla mukanaan lempikissansa, punaturkkinen Pirskatti, joka sitten kuninkaan palatessa takaisin Tukholmaan unohtui matkasta ja jäi linnaan. Kissa eleli linnassa aikansa ja olettaisin ainakin, että toki nyt kuninkaan kissasta huolehdittiin. Kissa kuitenkin etsi isäntäänsä (tai kissojen näkökulmasta katsottuna parasta orjaansa) ja jatkoi etsintäänsä myös kuolemansa jälkeen. Tarinassa lienee perää, sillä eläväisiä kissoja ei linnassa ollut ja, kun yhtään hiirtä ei kuitenkaan näkynyt, niin… Selitäpä se!! Kannattaa kuitenkin kuunnella tarkkaan: naukumista voi kuulua sieltä, mistä naukumista ei missään tapauksessa voi kuulua…
Hetkellisistä ”loiston tuokioista” ja Suuren Pohjan sodan jälkimaininkien jälkeisistä linnoituksen ja puolustuslaitteiden kunnostustöistä huolimatta linna alkoi vähitellen jäädä sivuun valtionpolitiikasta. Ruotsi alkoi suurvaltatoiveidensa mukaisessa ulkopolitiikassaan tähdätä 1600-luvun aikana yhä voimakkaammin Itämeren eteläpuolelle (kaikkihan muistavat hakkapeliitat!), eikä Hämeen linnalle ollut enää käyttöä. Linnan kuntoa pahensi entisestään vuoden 1659 tulipalo. Suuren Pohjan sodan puhjetessa vuonna 1700 linna todettiin jo niin huonokuntoiseksi, että sen puolustaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. Joukot hylkäsivät linnan jo ennen vihollisten tuloa ja jättivät sen ampumatta laukaustakaan venäläisten haltuun vuosiksi 1713–1721.
Isonvihan (1700–1721) jälkeen Hämeen linnasta tuli Suomen armeijan päävarikko. Päälinna muutettiin viljavarastolksi ja armeijan muonitusta varten rakennettiin kruununleipomo (nykyinen kahvio). Samalla päälinna remontoitiin nykyiseen asuunsa.
Sodat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi Hämeen linnan osalta. Hattujen sodassa (1741–1743) se joutui jälleen venäläisten miehittämäksi – ja jälleen ilman taisteluita. Linna kuitenkin palautui nopeasti takaisin ruotsalaisjoukoille. Muutama vuosikymmen myöhemmin, 1770-luvulla, aloitettiin sen kunnostaminen. Tällä kertaa jälleen sotilastarkoituksiin: kuningas Kustaa III:n käskystä linnan ympärille rakennettiin vallit ja vallihaudat bastionijärjestelmän mukaisesti. Maavalleja rakennettiin vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, kun Suomi oli siirrettty jo osaksi Venäjän valtakuntaa. Lisäksi rakennettiin päävartio ja läntinen kehämuurirakennus erilaisine pajoineen sekä siirrettiin miehistön makuu- ja keittiötilat pohjoiseen kehämuurirakennukseen.
Hämeen linnan kohdalla muuten toteutuu varsin paradoksaalisesti sanonta ”ei kahta kolmannetta”: Suomen sodan aikana, 6.3.1808, linna antautui venäläisille – jälleen kerran ilman taisteluita. Linna alistettiin tämän jälkeen Venäjän sotilashallinnon alaisuuteen.
Linna oli muun toiminnan ohella ollut myös säilytyspaikka vangeille jo perustamisestaan alkaen. Linnan tarinoissa, mutta myös ihan todellisissa dokumenteissa kerrotaan muun muassa porttitorniin vangituista, noidiksi syytetyistä, veljeksistä Esko ja Urbanus Niilonpojasta sekä lisäksi Pitkästä Pellestä, Heikki Rotasta ja Maalin Murhaajattaresta. Venäjän vallan kaudella vuonna 1837 päälinna muutettiin virallisestikin vankilaksi ja sinne sijoitettiin lähes 300 vankia. Samaan aikaan kehämuurirakennuksia paranneltiin ja uusia tiloja rakennettiin vankilan tarpeita varten. Linna toimi kuitenkin edelleen myös viljamakasiinina. Linnan länsipuolelle rakennettiin jo pari vuotta myöhemmin, 1839, ojennuslaitos ja vuonna 1871 varsinainen lääninvankila.
Vuonna 1881 linnaan tuli Suomen ainoa naisten kuritushuone. Ilmeisesti olot linnavankilassa eivät olleet kovin hyvät, sillä tarinan mukaan moni vanki tunnusti rikoksensa mieluiten heti, jos tunnustamalla pystyi välttämään joutumisen Hämeen linnan vankilaan.
Vuonna 1953 vangit siirrettiin pois päälinnasta ja linnan restaurointi otettiin pohdintaan. Etenkin päälinnan entisöinti osoittautui vaikeaksi: linnan kunto oli heikko, se oli ollut pitkään käytössä ja sitä oli muuteltu ja mukailtu eri tarkoituksiin lukuisia eri kertoja. Päälinnan entisöinti saatiin kuitenkin valmiiksi 1979 ja samana vuonna se avattiin yleisölle. Esilinnan ja sen ympäristön entisointi aloitettiin tämän jälkeen ja tavoitteeksi tuli saattaa ne 1870-lukua edeltävään tilaan. Työt valmistuivat 1988.
Nyt tämä kulttuuri- ja rakennushistoriallisesti ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus on kaikkien ihasteltavana ja siihen pystyy tutustumaan joko itsenäisesti kierrellen, oppaiden matkassa tutustuen tai perehtymällä linnan näyttelyihin.
Kiehtova aikamatka…