Kotitonttu katseli Oulun vanhaa rautatien asemarakennusta. Se arvasi, että tähän aikaan illasta se tuskin olisi auki… Vaan olipas sittenkin! Sulkemiseen oli enää muutama minuutti, joten ovi oli vielä auki. Kotitonttu riensi ulko-ovelle ja seuraavan ulostulijan myötä se puikahti sisään asemahalliin.
Kotitonttu katseli ympärilleen ja aisti vanhan rakennuksen tunnelmaa. Työntekijät sulkivat jo paikkoja; siivooja oli tullut aloittamaan myöhäisillan työvuoroaan. Kotitonttu etsi aikatauluja – olisi pieni ihme, jos tähän aikaan vielä lähtisi juna Rovaniemelle. Kotitonttu oli oikeassa: viimeinen juna Rovaniemelle oli lähtenyt reilut puolisen tuntia aiemmin. Löytämästään aikataulukortista se tavasi, että ensimmäinen juna, jolla se pääsisi jatkamaan kohti pohjoista, lähtisi aamulla varhain, jo kello 4.56. Seuraava lähtisi seitsemältä… Vaihtoehtoja oli hyvin. No, tonttu odottelisi aamua asemahallissa; eipä tarvitsisi ulkona kylmässä värjötellä. Nyt voisi oikeastaan levähtää hetkisen.
Kotitonttu katseli arvioiden asemahallia ja piiloutui vaatenaulakkoon unohtuneen villahuivin alle odottamaan siivoojan poislähtöä… Sen jälkeen se voisi etsiä vähän mukavamman oleskelupaikan.
Kotitonttu havahtui epämääräiseen kolahteluun. Se oli kuin olikin nukahtanut. Asemahalli oli täysin pimeä – vain ikkunoiden kautta siivilöityvä asemalaiturin valo kajasti sisälle. Siivooja näytti lähteneen. Silti kolahtelu jatkui.
Kotitonttu hyppäsi alas naulakosta ja hiipi varovasti aulan läpi. Kolina tuntui kuuluvan lipputoimiston puolelta. Kotitonttu kurkisti lasioven läpi, mutta ei nähnyt mitään. Kolina kuitenkin jatkui, nyt vain hieman kauempaa. Kotitonttu raotti varovaisesti ovea, mutta samassa jokin vilahti hänen ohitseen kahvilan puolelle ja katosi myyntitiskin taakse.
Kotitonttu huokaisi helpotuksesta. Tuon touhun hän kyllä tunnisti. Jos tuo ei ollut tonttu, niin sitten ei mikään. Vaikutti ihan aittatontulta: niille oli juurikin tyypillistä moinen singahtelu. Olivat oppineet sukkeliksi hätistellessään hiiriä vilja-astioista.
”Hei, aittatonttu!” kotitonttu huikkasi. Myyntitiskin takana tuli täysin hiljaista. Kotitonttu esittäytyi: ”Olen kotitonttu Savonrannasta, matkalla pohjoiseen. Iltaa.” Harmaa myssy ja sen alla nökerö nenä kurkisti tiskin takaa. ”Kattopas, kotitonttuhan siinä!” se lausui hyväntuulisesti. ”Mikä on tontun tuanu Ouluhun?” aittatonttu kyseli ja kotitonttu kertoi. ”Et sie sitä oo ajatellu, että lähtisit rautateille töihin?” aittatonttu uteli ja kehui, miten työ oli mukavaa ja työsuhde-etuna sai matkustella.
Tontut rupattelivat niitä näitä, muistelivat entisiä kotiseutujaan – aittatonttu oli kotoisin Suomussalmelta, jossa se oli asustellut erään omalaatuisen kirjailijan tiluksilla… ”Hän kutsui itseään toisinaan Antero-nimellä, joten hänen muistokseen otin sen nimen itselleni” aittatonttu selitti.
Kotitonttua nimiasia hieman häiritsi: se oli matkansa aikana törmännyt tonttuun jos toiseenkin ja kaikilla oli ollut nimi. Hän oli aina ollut vain kotitonttu. Tieten tilalla ollessa se ei ollut haitannut – olihan hän tilan ainoa kotitonttu – mutta nyt hän oli alkanut epäillä, että ennemmin tai myöhemmin hän törmäisi muihinkin kotitonttuihin… ”Kumpi olisi sitten kumpi ja päinvastoin”, se aprikoi. ”Tieten Tohtori Tonttu oli maininnut olleensa aiemmin kotitonttu, mutta hänkin oli kuitenkin Tohtori. Toki voisi miettiä, oliko Tohtori sitten nimi…?” Kotitontun pää alkoi olla liian täynnä ajatuksia – parempi keskittyä nyt tähän hetkeen.
Yö kului kuin siivillä. Antero-aittatonttu haki asemakahvilan keittiöstä heille syötävää – ”Nämä menevät muuten haaskioon”, se selitti – ja tokihan vatsat täynnä turiseminen oli kaksin verroin hauskempaa.
Aamuvarhaisella asema alkoi heräillä. Ihmisiä alkoi kokoontua asemalaiturille ja pian juna kolisteli asemalle tarkalleen aikataulussa. Antero saatteli kotitontun junalle ja ohjeisti parhaan paikan valinnassa. ”Ei muuta kuin hyvää matkaa…” se toivotti – ja vilahti saman tien jonnekin näkymättömiin. ”Aittatontut!” kotitonttu hymähti, mutta hymynkare viipyili yhä sen partahaivenissa.
Matka kohti Rovaniemeä alkoi…