Johan pomppasi!
Tällä itäisen naapurimme yhden miehen totuuskomissio-Medvedevillä lienevät jääneet historianluvut sikseen tai sitten hän oli hörpännyt aamuvotkansa turhan rivakasti. Hän nimittäin suureen ääneen taannoin ilmoitti, että Suomi on yksinkertaisesti vain Leninin virhe! Kaikenlaista muutakin hän topakasti kertoili (ja kertoillee jatkossakin), mutta mitäpä sitä ei olemassaolon syrjässä pysyäkseen jutustelisi.
No, ei pitäisi provosoitua, jos provosoidaan, mutta lähdinpä silti ihan ilkikurisuuttani tuota Venäjän ja sen kruununjalokiven eli Moskovan historiaa tutkailemaan… Toki se on sen verran laaja paketti, että eipä taitaisi kokonaiskuvan kerryttämiseen päivä eikä parikaan riittää, mutta, jos tämä moderni kolmannen luokan epäortodoksinen pajari katsoo oikeudekseen kyseenalaistaa Suomen ja sen kansanvaltaiset ratkaisut, niin hyvä on!
Muutama valikoitu ”fakta” ja kettuilleva ”totuus” sitten täältäkin suunnalta!
Venäläinen historiankirjoitus ja kouluopetus, venäläinen totuus siis, lähtee siitä, että venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset muodostavat yhden yhtenäisen kansan (jossa venäläiset ovat mielestään se johtava kansa). Todellisuudessahan tällainen ajattelutapa on enemmän kuin virheellinen. Näillä kansoilla ei ole ollut juuri mitään yhteistä tai yhdistävää tekijää!
Alkujaan oli nimittäin vain Rusin tai paremminkin Kiovan Rusin laajuudeltaan vaihdellut ”valtakunta”, jonka Kiovasta Laatokalle ja edelleen Volga-joelle ulottuneiden alueiden hallinnasta tuolloiset suvut ja perheet kiistelivät enemmän tai vähemmän verisesti alkaen osapuilleen sieltä 800-luvulta.
Kiova oli kuitenkin vallan keskus aina 1100–1200-luvulle saakka. Novgorod kulki sittemmin aikansa omia tasavaltalaisempia polkujaan. Tuolloiset Moskovan alueet (sikäli kuin ylipäätään puhuttiiin edes Moskovasta) taisivat puolestaan olla enemmän tai vähemmän erämaata… Kiovan takamettiä…
Nimi Moskova oli toki jo olemassa: alueella virtasi joki, jonka nimestä Moskova sittemmin väännettiin. Kyseessä oli Mustajoki, jonka nimen alkuperä oli erittäinkin vankasti suomalais-ugrilainen, viikinkien perua oletettavasti… (Heh-heh…)
Tosiaan, muistettavahan on, että jo ennen Rusin aikaa aluetta käytännössä kontrolloivat nimenomaan Pohjolan viikingit, joilla oli myöhemminkin näppinsä pelissä jos toisessakin… Muun muassa alueen hallinnon kehittämisessä ja, no, verottamisessa…
Jälkiviisaana voisi tieten spekuloida, että ehkä se oli varjageilta omanlaisensa virhe lähteä seikkailemaan idän jokien kautta kauppamatkoilleen ja ryöstöretkilleen. Olisivat jättäneet alueen susien ja karhujen temmellyskentäksi ja siellä asustaneiden sukujen ja heimojen riitelyalustaksi. Siinäpähän olisivat toinen toisiaan syöneet ja olisi perhosefektinä – ehkä – jäänyt yksi maailmantasapainoa nykyisin horjuttava, tarinoistaan elävä valtio muodostumatta.
Tieten tilalla voisi olla jotain vielä pahempaa… Tai sitten ei. Mistäpä tuota tietää.
Mutta niin tai näin: jo Rusin aikana valtakunnan maine oli jokseenkin huono ja riitaisa. Bysantti esimerkiksi joutui lopulta ostamaan itselleen rauhaa myöntämällä 900-luvun puolivälissä ruseille kaupallisia etuoikeuksia. Vastineeksi rusit pysyivät sovittuina aikoina poissa Bysantin alueilta. Kauppaa voitiin käydä, mutta muuten näiden barbaarien kanssa ei haluttu olla juuri tekemisssä. Hmmh… Nykyään on sen kaupankäynninkin kanssa vähän niin ja näin – ainakin tuonne Moskovan suuntaan!
Kristinuskon piiriin 1000-luvun vaiheessa vähitellen kääntynyt Kiovan Rusin alue alkoi kuitenkin kehittyä ja kehitys suuntautui melko lailla länsimaiseen suuntaan. Alue oli kuitenkin etelässä toistuvasti turkkilaisten kumaanien hyökkäysten kohteena ja 1000-luvun parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa valtakunta alkoi hajota ja jakaantua useisiin ruhtinaskuntiin.
Lopulta 1200-luvun puolivälissä valtakunta kaatui lopullisesti mongolien hyökkäykseen. Myöhemmin 1300–1500-luvuilla Puola ja Liettua valtasivat Kiovan Rusin alueita ja läntinen vaikutus alkoi heijastua näihin entistä vahvemmin. Rusin valtakeskus siirtyi pohjoiseen Volga- ja Oka-jokien välisille alueille.
Mistä päästäänkin Moskovaan, joka syrjäisenä kyläpahasena ei ollut valloittajien tai veronkantajien kannalta ollut kovinkaan kiinnostava.
Moskovan kasvu alkoi, kun ruhtinas Juri Dolgoruki kutsui ruhtinas Svjatoslavin vieraakseen Moskovaan. Moskova oli tällöin lähinnä pelkkä majatalo tai kartano, jonka omisti pajari nimeltä Kutško. Dolgoruki näki alueessa muun muassa verotuksellisia mahdollisuuksia ja halusi maat itselleen… Ratkaisu: Dolgoruki yksinkertaisesti tapatti Kutškon ja tämän koko perheen (varkaudelle ei haluttu jättää todistajia)… Surmatapa ei taida olla tiedossa, mutta kerrostaloja ei tuolloin tainnut sentään olla. Jotain perinteisempää systeemiä käytettiin ilmeisesti…
Voinee sanoa, että siitä alkaen ovat varsin vähissä olleet alueen hallitsijat ja tsaarit, jotka eivät olisi päässeet valtaan tai luopuneet – joutuneet luopumaan – siitä ilman minkäänlaista vehkeilyä tai väkivaltaa!
Moskovan ruhtinaskunnan ensimmäiseksi hallitsijksi noussut Daniel I soti ja vehkeili lähes koko hallitusaikansa laajentaakseen alueitaan. Seuraajansa, poika Juri I jatkoi isänsä jäljissä… Suomeen mainittu Juri I liittyy sikäli, että hänen aikanaan solmittiin (1323) se kuuluisa Pähkinäsaaren rauha, joka – noin yleisesti ottaen ja periaatteessa – päätti jo 1000-luvulla alkaneet levottomuudet ja venäläisten hyökkäykset.
Seuraavat hallitsijat Iivana I Kalita, Semjon I, Iivana II, Dimitri I, Vasili I, Vasili II, Iivana III, Vasili III, Iivana IV: sotia, sopimusrikkoja, murhia, vehkeilyä, juonittelua, ryöstöretkiä, suku- ja perheriitoja murhiin asti, vastustajien (tai sellaisiksi epäiltyjen) eliminointia, väestönsiirtoja…
Enemmän tai vähemmän verisiä olivat nämä kaikki hallitsijat, mutta aivan oman lukunsa tällä saralla muodostaa Josef Stalinin suuresti ihailema Iivana IV (jonka nimellä Stalin jopa allekirjoitti määräyksiään…). Iivana IV oli julmuudessaan, vainoharhaisuudessaan, äkkipikaisuudessaan ja väkivaltaisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Perustamansa ”salaisen poliisin ja kuolemanpartioiden” yhdistelmällä tsaari piti ylimystön ja talonpojat kurissa väkivalloin. Mielivaltaiset teloitukset ja omaisuuksien takavarikot olivat arkipäivää, tuhansia tapettiin. Iivana tappoi jopa oman poikansa! Ihmiset pakenivat hirmuvaltaa, jolloin Iivana sääti vastineeksi lain rajoittamaan muuttovapautta. Perusta maaorjuudelle oli näin luotu. Ja ei voi mitään: pariakin kelloa moinen systeemi salaisine poliiseineen ja väestöpuhdistuksineen kilkuttelee…
Ei ihme, että Iivana IV Julman seuraaja, hänen poikansa Fjodor I oli jokseenkin heikkomielinen, mikä lopulta ajoi sijaishallitsijoiden nousuun. Ja, kun Fjodorilta ei jäänyt perillisiä, suistui valtakunta vuosikausiksi sekasortoon… Boris Godunov, hänen poikansa Fjodor II, vale-tsaarit, Vasili Šuiski (Vasili IV), Vladislav IV Vaasa (kyllä, Kustaa Vaasan sukua)… Tsaari seurasi toistaan, samoin sisällissodat, levottomuudet, petokset, talouskriisit, valtakunnan romahdus…
Vuonna 1613 pajarien neuvosto kutsui tsaariksi tehtävään vastahakoisen nuoren Mikael Romanovin, hallitsijanimeltään sittemmin Mikael I. Tehtävä alkoi varsin epäkiitollisena: maassa vallitsi sisällissota ja nälänhätä ja erilaiset rosvojoukkiot pyrkivät hyötymään tilanteesta. No, asiat hoidettiin perinteiseen tyyliin: väkivalloin. Valtakautta leimasivat muutoinkin sodat ja palatsijuonittelut, salaisen poliisin tapaisen tutkintaviraston perustaminen…
Seuraajan Aleksei I:n aikana itsevaltaisuus lisääntyi, Puolan ja Ruotsin kanssa oli jatkuvia kahakoita, maaorjuus laillistettiin… Tsaari ja hänen suosikkinsa elivät yltäkylläisyydessä – sen sijaan kansa sai nääntyä ja kapinat tukahdutettiin. Kuulostaako tutulta?
Fjodor III:sta alkoi jonkinlainen poikkeusaika, sillä hän ja hänen seuraajansa, samoin nuorena kuollut veli Iivana V ja etenkin Iivanan kanssahallitsija/seuraaja Pietari I Suuri toteuttivat moninaisia uudistuksia esimerkiksi verotukseen, naisten asemaan, koulutusjärjestelmään ja virkakunnan muodostamiseen. Ei niin pahaa maan historiassa, ettei välillä jotain paremaakin! Suomalaisille Pietari Suuren aikakausi merkitsi tosin isonvihan aikaa…
Pietaria seurasi muutama lyhytaikainen hallistsija: hänen leskensä Katariina I ja pojanpoikansa Pietari II. Heitä seurasi Pietari Suuren veljentytär, Anna, jonka aikana valta käytännössä oli ulkomaisilla agenteilla eli niin oletetulla ”saksalaisella puolueella”. Totuus vallanpitäjästä oli ehkä toinen, mutta, niin tai näin, kuri maassa oli kova ja kymmeniä tuhansia ihmisiä karkoitettiin Siperiaan.
Annan kuoltua kruununperijä Iivana VI oli vasta parin kuukauden ikäinen. Käytännössä lapsi ei hallinnut päivääkään – eikä ollut ”valtaannousunsa” jälkeen enää päivääkään vapaana. Pietari Suuren ja Katariina I:n tytär Elisabetin kaappasi vallan, ja pikku-Iivana suljettiin vankilaan, jossa olot olivat jotakuinkin surkeat. Lopulta, yli 20 vuoden vankeuden jälkeen, sekavien vallankaappaussuunnitelmien yhteydessä, Iivanan omat vartijat surmasivat hänet Elisabetin jo vuosia aiemmin antaman ”kaiken varalta” -käskyn mukaisesti. Elisabetin oma hallinto keskittyi puolestaan juhlaviin puitteisiin, hienoihin vaatteisiin ja kenkiin, suureellisiin juhliin… Käytännön hallinnon hoitivat epämääräiset suosikit, kuka mitenkin ja kuka milloinkin. Suosikkiasema kun ei ailahtelevaisen keisarinnan aikana ollut millään lailla taattu. Hmmh…
Elisabetin jälkeen valtaan nousi hänen heikko, piittaamaton ja epäkunnioittava sisarenpoikansa Pietari III. Hän toteutti joitakin uudistuksia, joista osa sellaisia, että hän lähinnä suututti kansaa ja armeijaa. Lyhyen hallituskauden jälkeen hänen oma vaimonsa Katariina syrjäytti ja enemmän tai vähemmän suoraviivaisesti lopulta murhautti hänet…
Kyseisen Katariina II:n hallituskausi oli venäläisestä näkökulmasta menestyksekäs ja hän sai jo elinaikanaan lisänimen Suuri. Katariina II:n aikana Venäjän alue laajeni, maata uudistettiin ja länsimaistettiin Pietari Suuren tyyliin. Silti: maaorjuus oli edelleen voimassa ja suuri osa kansasta kärsi vailla oikeuksia. Anekdoottina nykypäivään: Katariina katsoi tarpeelliseksi aloittaa Ukrainan venäläistämispyrkimykset, jotka jatkuivat pitkälle 1900-luvulle saakka – tuloksettomina. Se siitä ”yhdestä kansasta”!
Katariinaa seurasi hallitsijana hänen poikansa Paavali I, jota on luonnehdittu, tietyistä ansioistaan huolimatta, mielenvikaiseksi despootiksi. Kuvaus kertoo aika paljon ja hänen valtakautensa päättyikin ”maan tavan” mukaisesti salaliittoon, vallankaappaukseen ja hänen äärimmäisen julmaan murhaansa. Murhaan, jonka aikana hänen poikansa ja seuraajansa Aleksanteri istui murhatalon alakerrassa…
Tästä Aleksanteri I:stä alkaakin sitten jo tutumpi historia eli Suomen suuriruhtinaskunnan aika: Aleksanteri I, Nikolai I, Aleksanteri II, Aleksanteri III ja viimeisimpänä Nikolai II – ja kuinkas sitten kävikään…
Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton johtoon nousivat ihan uudet hallitsijat ja sitä rataa sitten… Levottomat olot ja terrori käytännössä jatkuivat, eikä kansalaisten asema juuri kohentunut! Ja liekö kummoista kohennusta tullut edelleenkään: Vapaus ja henkiriepukin ovat varsin löysässä edelleen ”tsaarin” ja hänen väkivaltakoneistonsa sanellessa ihmiselon reunaehtoja… Ole hiljaa ja tyydy osaasi tai voit voittaa arpajaisissa vaikka aktiiviloman Ukrainaan tai lentomatkan kadunpintaan…
Ja kaiken tämän ”kehityksen” sivussa naapurimaatkin saivat vuosikymmenien (ja sitä ennen vuosisatojen) ajan osansa tästä venäläisjärjestelmän ekspansiivisesta ilosanomasta… ”Järjestelmää” edelleen ihailevien ja puolustelevien motiiveja voi vain ihmetellä! Toki, jos siitä itse jollain lailla (taloudellisesti) hyötyy, niin inhimillistähän moinen lipevyys sitten on. Olkoonkin se moraalisesti ja/tai eettisesti vähintäänkin epämääräistä.
Näin… Pitkän puoleinen tarina päätöksessään. Bona fide pyrin pitämään ne valikoidutkin faktat osapuilleen kohdillaan! Siis kuka murhasi kenet ja kuka oli despootti vain olemisen ilosta…
Vaan historian perspektiiviin peilaten pieni loppukettuilu:
Saapa nähdä, miten nykyisen ”tsaarin” ja itsevaltiaan käy: kaataako tauti johtajan ennenaikaiseen hautaan vai peräti perinteinen vallankaappaus…
Sitä odotellessa – memento mori, edelleenkin, Vladimir Vladimirovitš!
Ynnä lakeijansa.